»Minun on oikein hyvä olla», vastasi nti Means. »Toivoisin, että tätä jatkuisi iankaikkisesti.»
Mutta Christina Alberta ei välittänyt nti Lambonen varoituksista. Hänellä oli jotakin sanottavaa, ja mukana oli joku, joka tahtoi, että hän sanoisi sen, ei liian terävästi, ei liian selvästi.
»Kaikki tuo teologia, tämä uskonto, nuo uudet uskonnot, ovat vain vanhoja, jotka on maalattu uudelleen…»
»Uudestisyntyneet», sanoi Paul.
»Maalatut uudelleen. Minä en kaipaa niitä. Mutta minä en halua puhua siitä. Tahdon vain sanoa, että te olette väärässä isääni nähden, olette ihan väärässä. Hra Lambone on pukenut hänet omaan filosofiaansa sopivaksi. Hänellä oli tuo filosofia jo kauan ennenkuin hän tunsikaan isääni. Ja te puhuitte kehoittavasti isälle ja tungitte häneen hra Lambonen ajatukset, kun hän oli lyöty ja murrettu, koska ne sopivat hänen tapaukseensa. Aikaisemmin ei niitä ollut siellä. Tunsin hänet ja tiesin tarkoin, mitä hän ajatteli. Kasvoin hänen rinnallaan. Hän puheli minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ja on tyhjänpäiväistä puhua hänestä, hänen innostuksestaan, ikäänkuin se olisi ollut tuo suuri sielu, joka saapuu kuin vuoksen nousu pienen sielun tyyneen veteen. Sellaisesta ei ollut puhettakaan. Sanoessaan, että hän oli maailman herra, tahtoi hän todella olla maailman herra. Hän ei ollenkaan tahtonut sulattaa itseensä muita ihmisiä, taikka joutua sulatetuksi. Hän oli yhtä täydellisesti oma itsensä, kun hän oli Sargon, kuin ollessaan Albert Edward Preemby. Enemmänkin… Ja minä uskon, että sellainen on meidän kaikkien laita.»
Hän puhui jokseenkin kiireesti, sillä hän tiesi, että oli olemassa voimia, jotka halusivat saada hänet vaikenemaan.
»Minä haluan olla oma itseni, enkä mitään muuta. Haluan maailman itselleni. Haluan olla jumalatar maailmassani. Se ei merkitse mitään, että minä olen ruma tyttö, joka luonnostaan ei osaa käyttäytyä. Ei merkitse mitään, että se on mahdotonta. Sitä tahtomaan minut on tehty. Silloin saa elää merkillisiä hetkiä. Kunnian hetki on parempi kuin ei mikään… Luulen, että te kaikki oikeastaan tahdotte sellaista. Te vain vakuutatte itsellenne, että te ette tahdo, ja sanotte sitä uskonnoksi. En usko, että kukaan on milloinkaan uskonut uskontoon alusta alkaen. Buddhalaisuus, kristinusko, tuo hullunkurinen sargonismi, outo uskonto, jonka te keksitte yhden illan keskustelun aiheeksi, ne ovat kaikki jonkunmoista lohdutusta — siteitä puujaloissa. Epäilemättä ovat ihmiset koettaneet uskoa sellaisiin uskontoihin. Murtuneet ihmiset. Mutta koska me emme voi tyydyttää sydämemme kaipuuta, niin miksi huutaisimme: 'happamia marjoja’ niille. En halua palvella — en ketään, en mitään. Kuljen ehkä tuhoa kohti, maailman kaikkeus saattaa olla vain tuhon menetelmä, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että tunnen sillä lailla siihen nähden. Saatan jäädä tappiolle, saattaa olla varmaa, että jään tappiolle — mutta mitä siihen tulee, että särjetty sydän on pelastettava yleisestä haaksirikosta ja että se aloittaa taas alusta pienenä osana yhdestä tai toisesta, — ei, tahdon vain olla vapaa. Tiedän kyllä, että isken käteni seinään. Se ei ole minun vikani. Miksi me emme ota itse? Miksi emme uskalla mitään?»
Nti Lambone liikahteli ja hytisi.
Pimeys, joka oli Devizes, puhui Christina Albertalle, ja nti Lambone oli hiljaa.
»Me emme ota ja me emme uskalla», sanoi hän. »Me emme uhmaa lakeja ja tapoja, koska elämässämme, meissä itsessämme, muttei ulkopuolellamme, on muita tekijöitä, jotka ovat meille tärkeämpiä. Siitä se johtuu. Paulia miellyttää pukea ajatuksensa näistä asioista vanhoihin, mystillisiin lauseisiin, mutta se, mitä hän sanoo, on itseasiassa epätieteellinen tapa esittää sielutieteellisiä tosiasioita. Ajattelette olevanne yksinkertainen, mutta itseasiassa olette kovin monimutkainen. Olette yksilö, mutta te olette myös rotu. Se on teidän luontonne, minun ja jokaisen. Mitä enemmän älymme herää, sitä paremmin tunnemme sen.»