»Vaikkapa joku ei olisi tehnyt mitään tekemisen arvoistakaan», sanoi Paul Lambone, ja hänen äänensä oli kuin sellaisen ihmisen heikko huokaus, joka on saanut rakennetuksi hyvin vaikeatekoisen, mutta epävarman korttilinnan. »Vaikka Sargon olisi kuollut hoitolaansa apua saamatta, ja koko maailma olisi pitänyt häntä hulluna, niin hän kuitenkin olisi päässyt pakoon, hänen mielikuvituksensa olisi päässyt koskettamaan suuremman elämän mielikuvitusta.»
Syntyi harras hiljaisuus ja sitten huokasi nti Lambone tyydytyksestä. Hän ei yhtään ymmärtänyt, mitä hänen veljensä oikeastaan tarkoitti, mutta hän ihaili häntä hänen puhuessaan. Kukaan ei hänen mielestään ollut milloinkaan puhunut sillä lailla, eikä osaisikaan puhua niinkuin hän. Hänen äänensä oli kirkas ja selvä kuin paras painotyö. Vain joskus olisi toivonut omaavansa silmälasit.
Mutta nyt sai nti Lambone kuin sysäyksen. Christina Alberta irtausi äkkiä äänettömyydestään, jonka verhossa hän oli istunut.
»En usko tuohon», sanoi Christina Alberta tuolinsa syvyydestä.
Bobby alkoi tuntea Christina Albertan ääntä oikein hyvin, ja hän tiesi, että tyttöä pelotti, kun hänen oli pakko puhua ja kun hän samalla oli päättänyt saada jotakin sanotuksi. Hän tiesi senkin, että tyttö nyt puristi kovasti tuolinsa käsipuita. Hän silmäsi Devizesiin juuri silloin, kun loiston säde sattui hänen kasvoihinsa, ja näki, että ne olivat hyvin tarkkaavaiset katsellessaan tarkasti Christina Albertaa kuin unohtaen kaiken muun. Ne olivat tarkkaavaiset ja hellät ja hellästi huolestuneet, vakavat ja hyvin kalpeat tuossa valkoisessa valossa. Kun valo oli kulkenut ohi, oli Bobby yhä vielä näkevinään nuo kasvot, mutta ne olivat nyt tummat kuin mustapuu.
»Minä en usko mihinkään tuollaiseen», sanoi Christina Alberta.
Hän vaikeni ikäänkuin järjestääkseen väitteitään. »Se on kai teologiaa», virkkoi hän. »Taikka mystiikkaa. Se on älyllistä leikittelyä, jota ihmiset leikkivät lohduttaakseen itseään. Miehet pikemminkin kuin naiset. Siinä ei oikeastaan ole mitään eroa. Tragedia on tragediaa, erehdys on erehdystä, kuolema on kuolemaa.»
»Mutta onko milloinkaan täydellistä erehdystä?» kysyi Lambone.
»Otaksukaapa», jatkoi Christina Alberta, »otaksukaapa, että mies on heitetty vankilaan ja joutuu väärään valoon koko maailman silmissä, otaksukaa, että hänet viedään pois ja pannaan kaivamaan omaa hautaansa, ammutaan sen ääressä, haudataan ja jää sitten sinne makaamaan ja unohdetaan. Siinä ei ole murhattu rodun osaa, siinä ei tapahdu mitään ihmeellistä. Siinä on vain tapettu mies ja karkoitettu tieltä. Mystisisminne pyrkii juuri syrjäyttämään tällaisen tapahtuman surullisuuden. Se ei kuitenkaan tee sitä. Sellaista on tapahtunut. Sellaista tapahtuu tänä päivänäkin. Venäjällä… Amerikassa… joka paikassa. Ihminen pyyhkäistään vain pois, ruumiineen ja sieluineen, toiveineen ja tahtoineen. Tuo mies ja hänen hämärä henkilökohtainen maailmansa on lopussa ja poissa, ja hänen tehtävänsä on päättynyt. Hänet on lyöty ja hävitetty, ja kaikki taitavat puheet mukavassa sohvassa lämpimässä hämärässä eivät muuta siitä pilkkuakaan. Se on tuhoa. Jos minut tuhotaan, olen tuhottu, jos minulla on haluja ja unelmia ja ne tuhotaan ja kuolevat, kuolen minäkin. On leikkimistä sanoilla, kun sanotaan, etten kuole, taikka että ne ovat muuttuneet ja herkistyneet ja johdettu joksikin paremmiksi.»
»Rakkaani», sanoi nti Lambone nti Meansille, »eihän teillä vain ole kylmä?» Hänen äänestään kuuli, että hän aikoi lakata hartaasti kuuntelemasta keskustelua, jos tuo tyttö riepu vielä puuttui asioihin, ja että hän aikoi ruveta puuhailemaan pielusten, peitteiden ja muiden kanssa ja päättää keskustelun.