Sitten alkoi Devizes puhua. Devizes oli Lambonen suuri vastakohta. Hän puhui erilaista kieltä. Hän ei näyttänyt Bobbysta ollenkaan niin selvältä ja taitavalta kuin Lambone, mutta hän vaikutti vilpittömyydellään ja vakaumuksensa varmuudella, joka Lambonelta melkein puuttui. Hänen selityksensä saivat kaiken sen, mitä Lambone oli sanonut, näyttämään hurjalta ja maalaukselliselta parodialta jostakin, mitä ei muulla tavalla voinut ilmaista. Sekä hän että Lambone näyttivät heittävän sanaverkkoja jollekin totuudelle, joka yhä livahti heidän käsistään. Ja kuitenkin näytti tuo niin kaukaisesti ja epätäydellisesti käsitetty totuus olevan heille kaikkein tärkeintä maailmassa.
»Jos siltä riisutaan teoloogiset korut», sanoi Devizes Lambonelle, »on uusi uskontonne vain vahvistusta seuraavalle väitteelle. Meidän rotumme on aikaisemmin ihaillut yksilöllisyyttä, mutta kääntyy nyt synteesiä ja yhteistyötä kohti. Se saattaa palautua siihen, mitä te sanotte Sargoniksi, suureksi lainsäätäjäksi, ja se nielee kaikki yksilölliset, itsekylläiset ihmiset yhteisiin tarkoitusperiinsä, niinkuin tieteellinen työ jo on niellyt heidät. Taikka hyvä hallintotyö tai taide. Siinä se, mitä te väitätte.»
»Juuri niin», sanoi Paul Lambone. »Jos puhumme teidän kieltänne eikä minun. Taide, tiede, yhteiskunnallinen toiminta, luova työ, ne ovat osia siitä, mitä te sanoisitte rodun sieluksi, osia rodun elämästä. Jokainen jotain merkitsevä mies on tuore ajatus, tuore aate. Hän on yhä oma itsensä, se on kyllä totta, mutta totuus on se, että hän urkeutuu omasta menneisyydestään ja omista elinehdoistaan ja liukuu eteenpäin tulevaisuuden ihmiseen. Tämä on se uusi käsitys, joka muuttaa kaikki inhimillisen elämän arvot. Se tapahtuu kaikkialla. Kirjoissakin ja meidän päiviemme lukemisessa voimme nähdä sen tapahtuvan. Historia tulee nyt tärkeämmäksi kuin biografia. Se, mikä loi elämän romanttisessa menneisyydessä, rakkauden tarina, kertomukset aarteista, edistyminen, pyrkimys eteenpäin, omaisuuden luominen, henkilökohtainen mainetyö ja voitto, uhraukset henkilökohtaisen ystävän, rakkauden tai johtajan hyväksi, kaikki tuo ei enää ole koko elämä, eikä väliin edes elämän pääharrastuskaan. Me siirrymme toiseen tapaan elää elämämme, uudenlaiseen elämään, uudenlaisiin suhteisiin. Maailma, joka jonkun aikaa sitten näytti muuttumattomalta, muuttuu nyt hyvin nopeasti… henkiseen ainekseensa nähden.»
»Uudenlaisia ihmisiä», sanoi Bobby pehmeästi ja poistui kuuntelemasta Lambonen kirkasta, pientä ääntä, toistelemaan vielä viimeisen kerran niitä hämmästyttäviä seikkoja, mitä Christina Alberta oli sanonut tai tehnyt sinä päivänä.
5.
Bobbyn palautti keskustelun aineeseen liikahdus hänen takanaan olevassa tuolissa.
Lambonen sulava ääni selitteli:… »joten ei merkitse niin paljon se, mitä me saamme aikaan, kuin se, mitä me omalta osaltamme annamme. Tuo mieluisa persoonallinen elämä, jonka pyöristämiseksi, jalostamiseksi ja täydelliseksi saattamiseksi miehet ja naiset taistelevat, katoaa kokonaisuuden tasolta. Yhä tärkeämmäksi tulee se työ, jota me teemme. Ja yhä vähemmän tärkeäksi jää persoonallinen romantiikkamme ja persoonallinen kunniamme. Taikka oikeammin siirtyy kunniamme meiltä työhömme. Rakkausjuttumme, alttiutemme ja yksityiset intohimomme esimerkiksi alistuvat yhä enemmän tieteeseemme, taikka siihen, mitä me muuten harrastamme. Romantiikkamme, maineemme ja kunniamme jäävät, niinkuin paheemmekin, seikoiksi, joita me emme halua päästää esille. Oli aika, jolloin ihmiset elivät kuollakseen kunnialla ja jättääkseen jälkeensä kauniita ja suuria muistoja. Kohta on ihmiselle ja hänen työlleen yhdentekevää tietää, että hän mahdollisesti joutuu, väärin ymmärrettynä, makaamaan maantienojassa. Kunhan hän vain on saanut työnsä tehdyksi.»
»Eikä ole viimeistä tuomiotakaan antamassa hänelle oikeutta», sanoi
Devizes.
»Se ei merkitse hänelle kerrassaan mitään.»
»Myönnän sen. Eräät meistä alkavat tuntea sen jo nyt.»