»Ja puhunut», sanoi Devizes, »loppumattomasti.»
»Ja antanut teille eräitä hyvin hyödyllisiä ohjeita ajatuksien hoitamismenetelmässä. Älkää olko kiittämätön. Luulette, että Sargon on mennyttä, vaikka hän on vasta alussa. Olette muuttumassa menestyksellisesti liian ammattimaiseksi, Devizes. Te alatte puuttua asioihin, tehdä ne valmiiksi ja jättää ne sitten mielestänne. Ette harrasta niitä jatkuvasti oppiaksenne. Ette istu paikallanne ja ajattele niitä, niinkuin minä. Minä ajattelen jatkuvasti Sargonia. Seurustelen yhä hänen kanssaan, koska hän on yhä elävä olento minulle. Olen saanut häneltä uuden uskon, sargonismin. Julistan hänet uuden ajatuskannan profeetaksi. Se on viimeinen uusin uskontoni. On aina olemassa uusia uskontoja, ja uudet uskonnot ne aina merkitsevät jotakin. Uskonto on elävä olento, ja sen, mikä on elävä, täytyy yhä uudelleen kuolla ja uudelleen syntyä jälleen — erilaisena, mutta kuitenkin samana.»
»Uskotte siis kuolemattomuuteen, hra Lambone» sanoi nti Means. »Minäkin toivoisin voivani uskoa. Mutta kun yritän kuvitella sitä, ei järkeni riitä. Joskus tuntuu siltä kuin voisi tuntea, mitä se saattaisi olla. Sellaisena iltana kuin tämä, ehkä…»
Hänen sievä äänensä häipyi hiljaisuuteen, niin kuin lentotähden ura haihtuu pimeään.
Paul, suuri, tumma möhkäle hämärän vaalealla sohvalla jatkoi puhettaan: »Kuolemattomuus on mysteerio. Siitä voidaan puhua vain hämärällä kuvakielellä. Kuinka me voimme uskoa, että jokaisen meidän jokapäiväisellä elämällämme pitäisi olla iankaikkinen, jokapäiväinen jatkuvaisuus? Se on uskomatonta pötyä. Mutta kuitenkin me elämme kuoleman jälkeen. Kun kuolemme, muutumme toiseksi. Kaikki viisaat opettajat ovat tehostaneet sitä. Meitä ei pistetä kirstuun, ei haudata, eikä unohdeta, niinkuin Roothing sanoi. Oikea kuolemamme on väistynyt. Me väistymme pois ja tulemme — kuinka sanoittekaan? — hajoitetuiksi. Ikuinen elämä on loppumatonta seurausta. Elämämme ovat kuin suuren runon säkeitä. Se on päättymätön ja kuitenkin täydellinen runo. Säkeet alkavat ja loppuvat, mutta niiden on oltava siinä, ja kun ne kerran ovat siinä, pysyvät ne siinä iankaikkisesti. Ei seuraisi mitään, jos ne eivät olisi paikallaan. Mutta jokainen tähti ei loista yhtä kirkkaasti. Eräät elämät, eräät säkeet, pistävät silmään merkityksellisempinä kuin toiset. Ne aloittavat uuden vaiheen aineessa, ne avaavat uuden näkökohdan, ne ilmaisevat jotakin tuoretta. Ne ovat neroja, ne ovat profeettoja, ne ovat suurempia tähtiä. Sargon oli viimeinen, ihan viimeinen noista profeetoista, ja minä olen hänen Paavalinsa. Minua ei ole turhan takia kastettu Paavaliksi.»
»Tarsoksen Paavali», sanoi Devizes, »oli tarmon mies.»
»Nämä vertaukset ontuvat aina vähäisen», sanoi Lambone.
»Selitän teille oppini», jatkoi hän.
Hän alkoi puhua tuolla hänelle ominaisella pienoisäänellä, joka suuresti muistutti hänen olentonsa vuoresta esiin juoksevaa pientä hiirtä; Sargonista ja hänen taisteluistaan yksilöllisyytensä kanssa ja kaikkien ihmisten kamppailusta yksityisen elämänsä ja jonkun, hänessä myös piilevän, vielä suuremman välillä. Siinä, mitä hän sanoi, oli mielikuvituksen sävyä, hiukan burleskia hänen jatkuvasti käytellessään teoloogisia ja uskonnollisia lauselmia, ja kaikessa syvä vilpittömyys. Jokaisessa ihmisolennossa, selitti hän, taistelee pieni pesulaitoksen omistaja Kuninkaitten Kuninkaan kanssa. Hän selvitteli ja laajenteli aihettaan. Silloin tällöin puuttui Devizes hänen yksinpuheluunsa ja puhui hetkisen, ei niin paljon vastustaakseen kuin toistaakseen, parantaakseen ja syventääkseen sitä. Toiset sanoivat vähän. Margaret Means hengähti pari kertaa pehmeän äänen, joka ilmaisi älyllistä tuntemiskykyä, ja kerran Christina Alberta sanoi: »mutta», hyvin äänekkäästi ja sitten: »Mitäpä sillä on väliä. Jatkakaa!» ja vaipui taas pitkäksi aikaa hiljaisuuteen, jonka saattoi tuntea. Bobby istui paikallaan, joskus tarkasti kuunnellen ja joskus antaen ajatustensa hajota kuin välinpitämättömän virran yhdenmukaisiin uriinsa. Itse väitettä oli hauska seurata, syrjässä siitä liikkui kysymys puhujan vilpittömyydestä. Kuinka paljon tuosta aiheesta oli todella Lambonen ajatuksen mukaista? Kuinka paljon siitä, mitä hän sanoi, oli yhteydessä hänen muun sivusta katselevan, itsetyytyväisen elämänsä kanssa, hänen elämänsä, joka oli kuin leikillinen selvitys syvästi kummallisesta maailmankaikkeudesta?
Kuinka helposti Lambone leikkikään lauseilla ja ajatuksilla, joitten takia monet ihmiset olivat eläneet ja kuolleet! Kuinka laajalti hän olikaan lukenut ja kuinka paljon ajatellut kootakseen yhteen niin monenlaisia asioita! Hänen oppineisuutensa näytti hyvin vaikuttavalta. Hänellä oli koko sosiologia kuin sormiensa päissä. Hän puhui puolen tusinan uskonnon palvelusmysteerioista, mitraismista rituaaliseen uhraamiseen saakka, erilaisista, ihmisen personallisuutta koskevista käsityksistä, jotka olivat pitäneet vallassaan ja innostaneet ihmisiä Fidji-saarilta Yukatanille saakka. Nyt hän oli esikristillisessä Aleksandriassa ja sitten kiinalaisten filosoofien parissa. Hän selitti, että Confuciuksen »korkeampi olento» oli vain esimerkki meidän tavastamme kääntää kaikki kiinalaiset lauseet niin naurettavasti kuin suinkin. Se tarkoitti oikeastaan korkeampaa tai suurempaa ihmistä, yleisihmistä, johon alempi, itsekäs mies kokonaan upposi. Se oli heränneen pelastus joka suhteessa, se oli Paavalin kristinopin henkinen ihminen. Kun hra Albert Edward Preemby vainaja kaatoi koko pienen olentonsa Sargonin, kuninkaitten kuninkaan persoonallisuuteen, teki hän uudelleen vain sen, mitä pyhät ja mystikot, uskonnolliset opettajat ja fanaatikot olivat tehneet kautta vuosisatojen. Hän oli juuri opettaja leipäpuun alla käännettynä Woodford Wellsin murteelle.