Jokaisen mieli oli liian täynnä, että heitä olisi haluttanut puhella. Hiljaisuus piteni. Bobby ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos kukaan ei enää puhuisi. Hän ajatteli Christina Albertaa tuossa aivan lähellä, ja koko hänen olemuksensa alkoi väristä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi. Hänestä tuntui, ettei hän enää kykenisi vaihtamaan asentoaankaan. Kukaan ei liikahtanut. Vihdoin Lambone pelasti tilanteen.
»Tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun Sargon kuoli yläkerroksessa», sanoi Lambone. Hän vaikeni ja näytti sitten vastaavan esittämättömään kysymykseen. »Emme tiedä tarkalleen, milloin hän kuoli. Hän vain haihtui pois yöllä.»
»Olisinpa tahtonut tuntea hänet», sanoi Margaret Means jokseenkin pitkän väliajan jälkeen.
Bobbyn ajatukset kiersivät Sargoniin. Tuo vaitelias nuori nainen, joka istui pimeässä hänen takanaan, lakkasi vallitsemasta hänen ajatuksiaan. Hänellekin tuli halu puhua ja hänen oli rykäistävä kirkastaakseen kurkkunsa.
»Minusta on vastenmielistä ajatella, että minut poltettaisiin ja hajoitettaisiin», sanoi hän.
»Se ei sentään ole niin vastenmielistä», sanoi nti Lambone, »kuin ruumiin sulkeminen arkkuun mätänemään.»
»Oi, älkää sanoko niin!» huudahti Bobby. »Minusta on vastenmielistä ajatella kuolemaa, kuolemaa yleensä. Nyt kun on kevät, kun koko maailma on täynnä eloa, muistan, minkälainen hän oli, hänen toiveensa, jotka hajosivat ja hävisivät. Ne ovat hajonneet ja hävinneet joka tapauksessa, niitä ei ole pistetty kirstuun, suljettu sinne ja haudattu… Kun olin viimeksi täällä, oli hän kuin pieni poika, joka on ensimmäistä kertaa kuullut maailmasta. Hän aikoi lähteä lentämään, Intiaan ja Kiinaan, aikoi oppia kaiken kaikesta ja sitten suorittaa kaikenmoista loistavaa. Mutta nuo inhottavat bakteerit toimivat hänen keuhkoissaan ja mursivat hänen voimansa, eikä tuosta kaikesta milloinkaan tullut mitään… Kun kuulin, että hän oli kuollut, en osannut uskoa sitä.»
»Onko hän kuollut?» kysyi Paul Lambone.
Siihen ei voinut vastata mitään.
Paul sovitti lapaluunsa vielä mukavammin pienen syvän sohvan selkänojaa vasten, jossa hän istui. »Mitä enemmän ajattelen Sargonia, sitä vähemmän hän tuntuu minusta kuolleelta ja sitä tärkeämmäksi hän tulee. En ole samaa mieltä kanssanne, Roothing. Hänen elämässään ei ollut mitään mitätöntä. Tarkoitan, että hän oli symboolisen täydellinen. Olen ajatellut häntä loppumattomiin.»