Ensimmäinen luku.

Sankarimme esitellään.

Hän kirjoitti sen hyvin reippaasti, sillä se oli hänelle tuttua. Ajan varrella hän oli kirjoittanut sen aina uudelle paperiliuskalle puolen tusinaa kertaa.

Sitten hän pysähtyi yhtäkkiä ja kumarsi päänsä toiselle puolelle, ja korjasi sitten hyvin siististi »sankarimme» sanaksi »sankari».

Siitä oli nyt kulunut lähes kaksi vuotta, kun hän tällä tavalla pani alulle romaaninsa, ja hän oli yhä epävarma tavasta, jolla hänen sankarinsa esiteltäisiin. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa romaaniin nähden leijui yhä miellyttävästi hänen sielunsa sinessä. Hän ajatteli onnellista sarjaa hauskoja, erilaisia ja viehättäviä seikkailuja, jotka olisi kerrottu kevyesti ja hyväntuulisesti, nuoren, vaatimattoman, ei liiaksi, mutta kyllin rohkean miehen vaiheita hänen matkallaan maailmassa, elääkseen sitten onnellisena viehättävän nuoren naisen kanssa. »Pikareski» oli hänen taikasanansa. Mikään näistä seikkailuista ei ollut vielä saanut varmaa muotoa hänen mielessään. Hän tiesi, että se kyllä lopullisesti tulisi jonakin päivänä. Kun istui ja mietiskeli, niin näki ne jo puoleksi, ja siinä oli kyllin varmuutta hänelle. Ja kun hän sitten oli siististi ja kauniisti kirjoittanut uudelleen nimilehden, vaipui hän avosilmin uneksimaan ja ajatteli taas lakkaamatta Christina Albertaansa, niinkuin kunnon sankarin tuleekin.

Christina Alberta aiheutti aina Bobbylle yllätyksiä. Mutta Bobby sai aina kuulla jotakin, mikä selitti kaiken, ja sitten häntä taas kohtasi yllätys. Mutta nyt hän näytti tuntevan, että hän todella tiesi sen viimeisen tärkeän tosiasian, joka hänen oli tiedettävä hänestä. Edellisenä iltana oli Paul Lambone kertonut, kuinka hän oli vienyt tytön Devizesin luo saamaan neuvoja, ja kuinka he sattumalta olivat joutuneet tietämään, kuka hänen oikea isänsä oli. Hän kertoi tarinansa hyvin, niin kuin kirjailijan tuleekin, hän antoi sille dramaattisen kärjen. Hän kertoi silminnähtävästi kaiken tarkan harkinnan jälkeen, koska jo oli aika Bobbyn tietää asian oikea laita. Lambone oli selvillä Christina Albertan kihlauksesta. Hän ei tiennyt, eikä sitä tiennyt kukaan muu kuin Bobby, että hän ei milloinkaan aikonut mennä naimisiin. Mutta juuri se, arveli Bobby, teki mahdolliseksi hänen asemansa ymmärtämisen, selitti Devizesin kasvojen odottavan hellyyden silloin, kun valo sattui niihin, ja hänen vaistomaisen »rakkaani»-sanontansa, selitti hänen asemansa, ikäänkuin hän kuuluisi asiaan Devizesin ja Paul Lambonen yhteydessä, eikä ollutkaan jokseenkin satunnainen vieras, antoi anteeksi hänen kiivaan mustasukkaisuutensa Margaret Meansia kohtaan, koska hän silminnähtävästi oli alkanut voimakkaasti pitää isäänsä täydellisesti omanaan ja oli ehkä odottanut kiitollisuutta siitä, että oli hyvin paljon hänen kanssaan. Epäilemättä Margaret Means oli tuon läheisyyden tiellä. Oli luonnollista, että Christina Alberta halusi olla Devizesin kanssa ja työskennellä hänen johdollaan, ja luonnollista myös, että hän epäili, oli kateellinen ja vihainen väliin tunkeutuvalle henkilölle. Ottamatta lukuun sukulaisuutta, oli luonnollista, että kaksi sellaista älykästä ja lahjakasta henkilöä vetivät voimakkaasti toisiaan puoleensa. Se ei tuottanut mitään vaikeuksia Bobbylle, että Devizes yhtäkkiä oli päättänyt mennä naimisiin Margaret Meansin kanssa, sillä hän ei ajatellut kovinkaan tarkkaavasti Devizesiä. Margaret Means oli kyllä niin sievä, että kuka tahansa olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan. On hetkiä, sen tiesi Bobby, jolloin tuollainen viehättävä sulous voi ampua ihmisen maahan kuin nuoli. Se oli selvästi kaatanut ja voittanut Devizesin. Ja melkein ainoa seikka, joka vielä sai Bobbyn miettiväiseksi, mutta vain toisessa sijassa, oli Christina Albertan vaihtelevaisuus. Miksi suostui hän menemään naimisiin Bobbyn kanssa ja sitten muutti mieltään niin pian ja lopullisesti ja kuitenkin piti hänet rakastettunaan?

Tuo päätös olla menemättä naimisiin näytti kaikesta päättäen olevan osa hänen nykyaikaisuudestaan. Sillä tuossakin »uusien ihmisten» ryhmässä, jossa Bobby oli hänet tavannut, näytti hän olevan kaikkein uusin. Hän oli reippain yritys koko elämään nähden, mitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Hänen nälkäisen yksilöllisyytensä leimahdus hurmasi hänet. Minne hän oli menossa tässä elämässä? Pääsisikö hän voitollisesti läpi tuohon uuteen persoonalliseen elämään, jota hän kaipasi, vai eikö hänen onnistuisi löytää toiminnalleen kohdetta ja jäisikö hän pettyneenä yksinäisyyteen niinkuin joku uraltaan eksynyt olento? Mitä Bobbyyn itseensä tulee, niin oli maailma saanut hänet kauhistumaan, se kauhistutti häntä vielä enemmän, kun hän ajatteli, että tuo heikko, pieni olento lähtisi uhmailemaan sitä.

Bobby oli luonnostaan, perinnöllisesti, pelokas: hän kaipasi pikemminkin turvallisuutta, suojelua, hellyyttä ja apua. Hän riippui kiinni »Täti Suzannan» puuhassaan taloudelliseksi turvallisuudekseen. Hän ei uskonut, että Christina Alberta tunsi kymmenettäkään osaa häntä uhkaavista vaaroista, häväistyksestä, tappioista, alennuksesta, välinpitämättömyydestä, väsymyksestä ja yksinäisyyden hädästä. Hänen mielikuvituksensa piirteli tuskallisia kuvia hänestä yksinään pimeässä, sekavassa, äärettömässä ja välinpitämättömässä Lontoossa. Hän näytti perin hennolta, astunnassaan kevyeltä, tukka leikattuna, kädet lanteilla, tietämättömänä pelottavista, salaisista vaaroista. Nyt kun hän alkoi ymmärtää tyttöä, alkoi hän myös ymmärtää monia, kirkassilmäisiä, seikkailunhaluisia, vaikeasti johdettavia nuoria naisia, joita hän oli tavannut muutamina viime vuosina, ja hän tajusi ensimmäisen kerran, mitä tarkoitti tuo syvä, laaja liike naisten keskuudessa, joka oli hankkinut heille äänioikeuden ja joukon aavistamattomia etuja.

Monet noista nuoremmista naisista tekivät työnsä ja olivat omia herrojaan, niinkuin miehetkin. He maalasivat ja piirustivat kuin miehet, kirjoittivat arvosteluja kuin miehet, sepittivät näytelmiä ja novelleja kuin miehet, johtivat liikkeitä, tekivät tieteellistä työtä, näyttelivät osaansa politiikassa. Niinkuin miehet? Asiaa tarkemmin ajatellessa — ei aivan. Ei. He pysyivät kuitenkin erilaisina. Mutta he eivät hoitaneet tehtäviään, joita jotenkin olisi voinut sanoa naiselliseksi, lisäämättä sanaan outoja, uusia merkityksiä. Heidän kirjoittamansa romaanit kiinnittävät tavattomasti hänen mieltään. Sellaiset kuin Stella Benson kirjoittivat kirjoja, jotka olivat kuin — kenen hyvänsä kirjoittamia. Hänen teoksestaan ei voinut huomata, oliko hän mies vai nainen. Tuo kaikki oli taas uutta. George Elliot ehkä oli heidän edeltäjiään. Ehkä. Nuo aikaisemmat naisten kirjat olivat hyvin somia »kiltin tädin kirjoja», jolleivät ne kuvanneet »kaunista itseäni». Saattoi kuulla hameiden suhisevan joka sivulla.

Olivatko nuo uudet naiset sukupuolettomia? Bobby punnitsi sanoja. Aikaisemman sukupolven naiset, jotka halusivat olla emansipoitua, sorrettua sukupuolta, sorsivat sukupuoltaan niin ankarasti, että sen kielteisyys tuli johtavaksi tekijäksi heidän elämässään. He lakkasivat olemasta myönteisiä naisia, heistä tuli kummallisia kielteisiä naisia. Mutta nämä uudet eivät niin paljon sortaneet kuin unohtivat sukupuolensa, välittivät siitä hyvin vähän. Christina Albertassa ei tavallaan ollut mitään sukupuolestaan, ei sen vuoksi, että hän olisi taistellut sitä vastaan, mutta käsittelemällä sitä kevyesti, niinkuin itseään saattaa käsitellä kevyesti — niin että se alistui hänen tilapäisiin tuuliinsa ja mielialoihinsa — ja hän saattoi siirtyä kokonaan muihin asioihin.