Hän raaputti pois sanan löytöretkeilijä.
»Matkustaja vastoin tahtoaan», virkkoi Bobby.
Lopuksi hän kuitenkin palasi nimeen: »Romaani jalkamatkalta…»
Silloin kuuli hän säännöllistä, terävää napsutusta, ja seuratessaan ääntä hän näki rastaan, joka koetti rikkoa etanan koteloa hiekkaisella tiellä. Mutta tie oli liian pehmeä ja taipuisa ollakseen vakavana alustana takomiselle. »Tuon tyhmän linnun pitäisi löytää joku tiili tai astian kappale», virkkoi Bobby ja mietti. »Luulen, että kaikki kukkaruukut on suljettu aittaan… En pidä siitä, että lintu menettää aamunsa ja pettyy… Siihen ei mene minuuttiakaan…»
Hän nousi, meni ulos pienestä lasiovesta ikkunan vieressä löytääkseen kivenkappaleen. Pienen ajan kuluttua hän palasi sellainen kädessään.
Mutta hän ei palannutkaan työhuoneeseen, sillä etsiessään kiveä oli hän nähnyt pienen rastaanpoikasen, joka oli joutunut mansikoita peittävän verkon alle ja oli nähtävästi säikähtynyt suunniltaan, tuo tyhmä lintu. Hän palasi auttamaan rastaanpoikasta. Minuutit kuluivat, ja häntä ei kuulunut huoneeseen. Ehkäpä hän oli löytänyt uuden hädänalaisen olentotoverin.
Nyt puhalsi heikko tuulenhenki huoneeseen avoimeksi jääneestä lasiovesta, kohotti paperipalasen, jossa sankarimme piti esitellä, ja lennätti sen pehmeästi ja somasti uunissa oleville sytyttämättömille haloille. Siinä se lepäsi pitkän aikaa.