Harold valaisi jalomielisesti väitteitään esimerkeillä. Hänen luisevat kasvonsa olivat liikahtelevan makaronisuullisen ohella kuin pyhä Yrjänä ja lohikäärme englantilaisessa kultarahassa. Hän vihelteli syödessään. Pitkiä makaroninpätkiä riippui miettivästi jonkun aikaa hänen huulillaan ja hävisi sitten hänen sisäänsä kuin jonkunmoisen käsittämättömän taian vaikutuksesta. Teddy Winterton ja eräs tulokas viereisestä atelieristä jäljittelivät häntä. Christina Alberta ja Fay osoittivat naisten viekasta näppäryyttä. Mutta hra Preemby oli iloinen, kun makaronista päästiin, vaikka se herättikin kysymyksen siitä, kuinka munaa ja vihanneksia saattoi syödä haarukalla.
Mutta oikeastaan hän ei ollut niin hämillään kuin joku nuorempi mies olisi ollut. Hänellä oli tuo keski-iälle ominainen varmuus. Tämä ateria ravintolassa oli hänelle kokonaisuudessaan valoisa ja mieluisa kokemus. Pitipä hän Chiantin happamesta maustakin. Tuota Chiantia saattoi juoda suurehkoista pikareista, koska se oli melkein yhtä halpaa ja kevyttä kuin olutkin. Se ei juovuttanut, mutta se lämmitti mieltä ja se verhosi maailman hupaiseen ja vakuuttavaan epäselvyyteen, niin että kaikista Tunbridgeista tuli eittämättömiä Tumbridgeja, ja sydämen salaisista unelmista ja aatteista kehittyi varma tieto. Nyt hra Preemby tunsi kykenevänsä ja tahtovansa kertoa kaikki ja viitata paljoa tärkeämpiin asioihin tuohon kokoelmaansa nähden valkotukkaiselle miehelle ja myös tummalle, huolimattomasti puetulle tytölle, joka istui hänen toisella puolellaan, joka tuli toisesta atelieristä ja jonka nimestä hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä, vieläpä toisillekin, ja kun päästiin lintuun — se oli uusi lintu hra Preembylle, ja sitä sanottiin Turkin kanaksi tai joksikin sellaiseksi — puhui koko seurue tuolla nuorille ihmisille ominaisella, äänekkäällä, sekavalla ja pamahtelevalla tavalla kadonneesta Atlantiksesta.
Hän ei ollut milloinkaan ennen puhunut niin vapaasti tästä aiheesta. Kotona oli rva Preembyn täydellinen harrastuksen puute hillinnyt häntä. Ja nytkään hän ei ollut valmistunut positiivisiin väitteisiin tai vastaamaan epäileviin arveluihin tuon kultaajan kadonneen mannermaan johdosta. Atlantis oli ollut monen vuoden aikana hänen unelmiensa näyttämönä ja aiheena, hän tiesi, että hänen tietonsa siitä erosivat suuresti tavallisesta tiedosta, ne olivat intuitiivisempiä, mystillisempiä, syvempiä. Hänen alkaessaan puhua oli hänen puhetapansa puolustavaa, hienotuntoista ja hämärää, niinkuin sen, joka kyllä haluaa, mutta ei saa puhua.
Mistä hän tiesi, että kadonnut manner oli ollut olemassa?
»Hrrump», sanoi hän hymyillen hieman erikoisen tietävästi, »olen tutkinut sitä vuosikausia.»
»Mitä todistuksia siitä on olemassa?» kysyi huolimaton nuori nainen.
»Niitä on paljon. Ihan mahdoton käydä luettelemaan niitä. Vakuuttavia.
Erilaisia. Plato on kirjoittanut siitä paljon. Lopettamaton katkelma.
Monta kirjaa on kirjoitettu. Egyptissä on paljon kirjoituksia.»
»Minkälaisia ihmisiä siellä oli?» kysyi huolimaton tyttö.
»Hyvin ihmeellisiä ihmisiä, nuori neiti», sanoi hra Preemby. »Hrrump!
Hyvin ihmeellisiä ihmisiä.»
»Filosofiaa loppumattomiin, vai kuinka?» kysyi naapuriatelierin nuori mies suu täynnä.