Hra Preemby riisui overallin ja pukeutui jälleen mustaan takkiinsa ja harmaaseen, mustanauhaiseen huopahattuun. Hän liittyi tuohon kirjavaan seurueeseen, joka lähti Londsdalen talleilta pieneen italialaiseen ravintolaan Kuninkaantielle. Kolme Crumbien naapuria yhtyi seuraan, hyvin rauhallinen hopeatukkainen vanhus, nuori mies ja tumma tyttö.
Hra Preembyyn vaikutti suuresti uutuus siinä, että mentiin kodin ulkopuolelle päivälliselle, ja hän esitteli sen etuja hopeatukkaiselle miehelle, joka näytti olevan niitä rauhallisia kuuntelijoita, jollaisia hra Preemby mielellään tapasi. »Katsokaas, teidän ei tarvitse keittää ruokaa, eikä teidän tarvitse kattaa pöytää, ja sitten jälkeenpäin ei ole mitään pestävääkään. Mutta luulen, että se tulee kalliimmaksi.»
« Hopeatukkainen mies nyökkäsi myöntävästi. »Juuri niin», hän sanoi.
Harold Crumb kuuli sen. »Kalliiksi», sanoi hän, »mitä vielä! Ei. Poppinetti voi tehdä minkä rikoksen hyvänsä, mutta sitä eivät hänen ruokavieraansa salli. Hän ruokkii meitä varastetuilla kyyhkysillä, hänen kalkkunansa on merisikaa, hänen pihvinsä hevospihviä. Mistä hänen murekkeensa on tehty, tietää Jumala; mitä hän panee ravioliinsa, se saa Luojankin suremaan liiallista tuotantoaan: Mutta, nähkääs, ei saa kiinnittää huomiota hänen ruokiinsa, syökää niitä vain, ja ne ovat peevelin hyviä. Hänellä on aina kukkia pöydällä ja se vaikuttaa perin hienostuneelta. Saattepa nähdä! Saattepa nähdä!»
Hra Preemby näki. Poppinetti oli pieni, mutta huolellisesti Caruson malliin veistetty mies, ja hän otti suuren seurueen vastaan diplomaatin kohteliaisuudella ja tulivuoren purkautumisvoimalla. Hän oli erityisen huomaavainen hra Preembyä kohtaan, kumarsi hänelle syvään ja tervehti häntä hyvin runsaasti, milloin vain hra Preembyn silmät sattuivat häneen. Hän näytti hra Preembystä uhraavan aikansa siihen, että meni yhä kauemmas ja kauemmas ravintolassaan saadakseen hra Preembyn katsomaan häneen ja hymyilläkseen hänelle yhä pitemmän ja pitemmän matkan päästä. Hra Preemby epäili uteliaana, eikö ravintoloitsija vain pitänyt häntä jonakin toisena.
Erikoisen suosion osoitukseksi ohjasi signor Poppinetti seurueen pitkään, vähemmän miellyttävään pöytään ravintolan keskelle, ja otti vastaan heidän vastakkaiset tilauksensa viittoillen kuin kapellimestari johtaessaan orkesteriaan vaikeassa paikassa. Hra Preemby oli vaitelias, mutta tarkkaavainen. Nyt hän huomasi syövänsä makaronia ja juovansa hapanta viiniä, jonka nimi kuulosti hänen lontoolaisissa korvissansa kuin uhkaukselta. Chianti.
Harold Crumb käsitteli makaronikysymystä hyvin vakavasti. »Jos haluaa nauttia makaronista», vakuutti hän hra Preembylle, »on välttämätöntä täyttää suunsa ihan kokonaan, tarkasti, painaa makaroni sisään, niin ettei mitään pursu ulos. Makaronin paloitteleminen haarukalla, niinkuin te teette, on yhtä kamalaa kuin osterin paloitteleminen. Se… vie siitä hengen.»
»Pidän siitä palasiksi leikattuna», sanoi hra Preemby odottamattoman lujasti. Ja hän leikkasi makaronia lisää.
»Muuten», sanoi hän tuttavallisesti vieressään istuvalle hopeatukkaiselle miehelle, »en voi olla ajattelematta, että ne ovat matoja.»
»Juuri niin, juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.