5.
Mutta nyt ilmestyi uusi tulokas ja Christina Albertan elämän teki jälleen ikäväksi ja monimutkaiseksi Teddy Wintertonin läsnäolo ja hänen teeskennelty suoruutensa. Hänen komea ruumiinsa, hänen liikkeensä, hänen äänensä kiihottivat hänen tunteitaan, vaikka hän vihasi tuota kiihottumista, hänen rauhallinen häikäilemättömyytensä loukkasi hänen huumorintunnettaan, nuorukainen loukkasi tytön ylpeyttä ja hän halusi päästä hänestä. Tytöllä ei ollut mitään vaikutusvaltaa häneen, ja hän käyttäytyikin kuin hän omistaisi tytön. Tyttö antoi hänen aina mennä hiukan liian kauas. Kun Teddy oli läsnä, heitti Christina Albertan nenä varjon, joka näytti ulottuvan näköpiiriin saakka. Nyt hän seisoi oviaukossa, housut toista ja takki toisenlaista tvilliä. Päällystakki oli kolmatta ja melkein napittamatta ylioppilasmaiseen tyyliin. Hän katseli, kuinka hra Preemby kantoi luita, jotka hän oli löytänyt Stainesin läheltä, atelierin läpi teetarjottimella. Teddyn silmät olivat pyöreät hämmästyksestä ja huvista, hänen suunsa äänsi meluttomasti: »Mitä ne ovat?»
Christina Alberta ei sallinut, että hänen isälleen nauroi joku Teddy
Winterton, »Hra Winterton», sanoi hän, »tässä on isäni.»
»Korjaan juuri luitani pois», sanoi hra Preemby, »ja sitten olen valmis puristamaan kättänne.»
»Saamme juuri järjestetyiksi hra Preembyn tavarat, ja sitten menemme kaikki Poppinettin luo syömään päivällistä», sanoi Fay. »Nyt ei ole juuri mitään purettavaa enää.»
»Pari kolme luuta vain ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.
Teddy sieppasi yhden. »Tämä», sanoi hän sitä tarkastellen, »on kivettynyt sarvikuonon luu.»
»Se on hevosen luu ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.
»Suokaa anteeksi! Se on sarvikuonon luu.»
»Hevosilla oli siihen aikaan sarvikuonon luut», sanoi hra Preemby. »Ja nuo sarvikuonot! Ne olivat mahdottomia. Jos minulla olisi sellainen, en tiedä, minne sen panisin.»