Christina Alberta kiusautui Haroldin mielialan myötämielisen ymmärryksen ja sen pelon välillä, että hänen isänsä huomaisi, kuinka epäedullisen vaikutuksen hän teki Haroldiin, ja saattaisi ehkä loukkaantua siitä. Hän ja Fay ryhtyivät reippaasti auttamaan purkamista. »Olisipa minulla joku noita hra Crumbin sinisiä mekkoja vetää ylleni», sanoi hra Preemby, »niin olisi hyvä. Näissä mustissa vaatteissa näkyy jokainen tomuhiukkanen.»
Hra Crumbin overallit ulottuivat pitkälle hra Preembyn polvien alapuolelle ja aiheuttivat sen, että hänen olemukseensa tuli jotakin kovin rakastettavan lapsellista, joka vetosi rva Crumbissa nukkuviin äidillisiin vaistoihin. Hän taisteli sitä vaikutelmaa vastaan, että hra Preemby oli todella pikkuinen, yhdeksänvuotias poikanen, joka oli ollut paha ja jolle oli kasvanut pitkät viikset, ja että hänen velvollisuutensa oli ottaa hänet hoiviinsa ja yleensä ohjata häntä. Kirjat pistettiin hyllyille, niinkuin hra Preemby sanoi »noin vain». Ne piti järjestää myöhemmin, mutta harvinaisuudet ja erikoisesineet veivät pitemmän ajan, ja ne oli pantava jonkunmoiseen järjestykseen kaappiin. Siellä ei ollut ainoastaan todellisia harvinaisuuksia, vaan myös monia pikku esineitä, jotka hra Preemby oli hankkinut, koska ne olivat harvinaisuuksien näköisiä. Siellä oli esim. kappale pesulaitoksen kuljetusrattaiden likasiipeä, joka oli vääntynyt yhteentörmäyksessä niin, että se muistutti hyvin silmäänpistävästi ihmisen vartaloa. Siellä oli jonkun tuntemattoman nisäkkään melkein täydellinen pääkallo, luultavasti jonkun kauriin jäännös, jonka hra Preemby oli löytänyt Eppingin metsästä; siellä oli nyt jo jokseenkin kurtistunut peruna, jossa voi selvästi erottaa seitsemänneljättä ihmisnaamaa, ja — erikoisen arvokas harvinaisuus — suuri piikiven kappale, jossa naamoja ei ollut vähempää kuin viisikymmentä. Vuosia sitten oli joku Preembyn esi-isä löytänyt tuon samaisen piikiven ja pitänyt siitä ja tehnyt nuo naamat pistellen sinne tänne silmän ja sieramen, mutta hra Preemby ei osannut epäillä, että joku kaukainen sukulaiskäsi olisi ollut siinä apuna. Avoimin silminkin hra Preemby näki naamoja kaikkialla. Hänen mielestään oli mahdotonta kuvitella, mitä kivestä olisi tullut, jos se olisi pantu kovan kuumuuden vaikutuksen alaiseksi.
Christina Albertan pelko siitä, kuinka Crumbit ottaisivat isän vastaan, väheni vähitellen, kun hän näki, että Fay oli kiintynyt isään. Fay kohteli häntä päättävästi, mutta lempeästi, ja he menettivät koko joukon aikaa hänen koettaessaan erottaa nuo viisikymmentä naamaa tuossa ihmeellisessä kivenkappaleessa. He aloittivat ja aloittivat taas alusta, mutta he sekaantuivat aina päästessään kahteenkymmeneen tai kahteenkolmatta. He epäilivät aina, tulivatko laskeneeksi samat kasvot kahteen kertaan.
Harold palasi pahalla tuulella ja saattoi kuulla, kuinka hän potkaisi hra Preembyn arkkuja käytävässä, mutta Fay meni hänen luokseen kalpeissa silmissään sekava unissakävijän ilme, ja potkiminen lakkasi, ja sitten tuli Harold taas alas näyttäen hyvin komealta nankinghousuissaan, yllään sininen takki hopeisine nappeineen ja suuri musta kaulanauha, ja oli sitten hyvin ystävällinen hra Preembylle.
»Ettehän ole vihainen, että hiukan kosketin tuota teidän vaatearkkuanne?» sanoi hän. »Se karkoittaa meidät täältä, siinä missä se nyt on. Toisen meistä on väistyttävä, ymmärrättehän, joko sen tai minun. Minä joko maalaan sen, taikka sitten hankin silkkihatun, jossa on musta surunauha, ja kultanuppisen sateenvarjon — joka maksaisi paljon enemmän rahaa. Missä minun värini ovat?»
»Jos te vain saatte värin pois jälleen», sanoi hra Preemby, »siinä tapauksessa, että minun on muutettava pois… On ihan paikallaan, että ne ovat maalatut semmoisiksi täällä tallissa. Mutta tallin ulkopuolella…»
»Aivan niin», sanoi Harold. »Aion tehdä siitä pienen, vaaleanpunaisen talon ikkunoineen ja niin poispäin. Jotakin hyvin yksinkertaista. Jonkunlaisen venäläisen piirroksen. Sellaisen kuin »Lepakossa» näkee. Ja me voimme panna kulmaan kilven sen mukaan mitä esitetään. Tehdään siitä jonkunlainen laitos.»
»Olkoon menneeksi, niin kauan kuin se ilahuttaa ympäristöä», sanoi hra
Preemby.
Hän huomasi, että joku silitti lämpimästi hänen hiuksiaan.
»Rakas, pikku isä», sanoi Christina Alberta.