»Ei ole pienintäkään todistusta siitä, että Atlantinmeren paikalla
milloinkaan olisi ollut mannerta», sanoi Teddy Winterton Christina
Albertalle, »ainakaan kolmeenkymmeneen miljoonaan vuoteen, ja ihmisiä.
Valtameren allas on syntynyt jo mesozoisella ajalla.»
Hra Preemby olisi vastannut tähän väitteeseen, mutta huolimattoman näköinen tyttö kysyi häneltä äkkiä, eikö hän uskonut hakaristin olevan meille Atlantiksen ajoilta periytyneen tunnuskuvan. Hän sanoi olevansa varma siitä. Hän kysyi, mitä se oikeastaan tarkoitti. Hän oli aina ollut utelias tietämään, mitä se merkitsi, ja nyt tuo merkitys verhottiin salaperäisyyteen. Hän tahtoi sen lisäksi vielä tietää jotakin uponneen maailman puvuista, sen sosialisista tavoista, sen uskonnosta. Saivatko naiset äänestää? Tyttö oli nähtävästi älykkäin koko seurassa. Hopeatukkaista miestä näytti tuo kaikki hiukan huvittavan.
Muu osa seuruetta eksyi jäljiltä keskustellessaan mahdollisuuksista mennä Chelsean taiteilijanaamiaisiin kadonneen Atlantiksen puvuissa. Hra Preemby piti monia heidän ajatuksiaan jokapäiväisinä ja epäarvokkaina.
»Meille jää rajattomat mahdollisuudet», sanoi Harold Crumb. »Voimme keksiä aseita, laittaa siivet, jos haluamme. Maagillisia, valaistuja kiviä kiivissämme. Salaperäisiä kirjoja ja piirroksia. Ja jonkunmoista erikoista valittelevaa, humisevaa soittoa. Mia, mia, mia.»
Hän pullisteli poskiaan ja piti hullunkurista, surullista ääntä selittääkseen tarkoitustaan ja heilutellen sormiaan vaikutuksen lisäämiseksi.
Ei ollut hyvä väittää tuollaista mielikuvituksellista tietämättömyyttä vastaan. Mutta tummalle, huolimattomalle tytölle ja hopeatukkaiselle miehelle puhui hra Preemby yhä melkein oraakkelimaisesti ja julistavasti viiksiensä takaa.
»Mutta kuinka nuo asiat ovat tulleet tietoon?» kysyi tumma tyttö itsepäisesti. »British Museumissa ei niistä ole merkkiäkään.»
»Unohdatte», sanoi hra Preemby, »hrrump, vapaamuurarit. Heillä on erinäisiä ryhmiä perintätietoja. Kiitos. Vain puoli lasia. Voi, te täytitte sen! Kiitos.»
Puhuessaan huomasi hän, että Christina Albertan ja Wintertonin välillä tapahtui jotakin. Ensiksi näytti siltä kuin se ei merkitsisi yhtään mitään, ja kuin se kuuluisi vain seurueen yleiseen poikkeuksellisuuteen, mutta sitten se näytti merkitsevän paljonkin. Hän näki Christina Albertan pienen nyrkin pöydällä, ja äkkiä Wintertonin käsi kietoutui sen ympärille. Tyttö sieppasi kätensä pois. Sitten kuiskattiin jotakin, ja hänen kätensä palasi. Seuraavalla hetkellä kädet jo olivat viiden tuuman päässä toisistaan ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut heidän välillään.
Hän olisi luultavasti unohtanut sen, että Christina Alberta tällä lailla oli kiinnittänyt hänen huomiotaan, jollei jälkiruoan aikana olisi sattunut jotakin muuta. Poppinettin käsitys jälkiruoasta oli jonkunmoinen sekoitus pähkinöistä — jos löysit terveen pähkinän, sait palkinnon — puristetuista ja vahingoittuneista taateleista ja eräistä epäluuloa herättävistä omenista. Syntyi aikamoinen rapina. Seurue peitti pöydän pähkinän kuorilla ja sillä vihreällä, mustalla ja keltaisella aineella, mitä ne sisälsivät, kun tuo toinen tapahtuma sattui hra Preembyn silmiin. Hän näki Teddy Wintertonin hyvin hiljaa sivelevän Christina Albertan käsivartta, eikä tyttö vetänyt sitä pois.