Kaikki olivat silloin hyvällä puhetuulella, ja sillä hetkellä hra Preembystä näytti siltä, että hän yksin oli nähnyt tapahtuman, mutta sitten hän huomasi myös tarkkaavan ilmeen hopeatukkaisen miehen silmissä. Tuo kaikki oli hyvin nolostuttavaa ja tämä Chianti — vaikka se todellakaan ei tehnyt humalaan — teki kaiken vähän sumeaksi, mutta hra Preemby tunsi jollakin tavalla, että hopeatukkainen mies myös oli nähnyt tuon salaisen tuttavallisuuden ja että hänkään ei näyttänyt oikein hyväksyvän sitä.
Pitiköhän kiinnittää siihen huomiota? Pitiköhän sanoa jotakin? Ehkäpä myöhemmin. Ehkäpä hän, kun he ovat rauhassa kahden kesken, voi kysyä: »oletko kihloissa tuon nuoren Wintertonin kanssa?»
»Hiukan liikaa», sanoi hra Preemby tyynesti kohdatessaan hopeatukkaisen miehen katseen. »En pidä tuollaisesta.»
»Juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.
»Puhun siitä hänelle.»
»Siinä olette ihan oikeassa», sanoi hopeatukkainen mies lämpimästi.
Hyvin ymmärtäväinen mies.
Tuolien ankara kolina ja raavinta. Poppinetti toi laskun ja tuli hakemaan rahaansa. »Maksan puolestasi, isä», sanoi Christina Alberta, »ja sovimme siitä myöhemmin.»
Poppinetti kumarsi hra Preembyn oikealla ja hra Preembyn vasemmalla puolella, monta Poppinettia kumarsi. Poppinetti puuhaili innokkaasti jaellessaan hattuja ja päällysvaatteita. Poppinetti oli joka paikassa, minne vain kääntyi. Ravintola tuntui hiljaa pyörivän. Oliko tuo Chianti sittenkin väkevämpää kuin hra Preembylle oli uskoteltu? Joukko Poppinetteja avasi koko joukon ovia ja sanoi kohteliaisuuksia. Oli vaikea valita ovea. Sattui heti ensimmäisellä kerralla. Kadulle. Ihmisiä kulki ohi. Autoja. Ei enää Poppinetteja. Mutta tytön ei pidä antaa nuoren miehen silittää käsivarttaan päivällisillä, kun joku saattaa nähdä. Se ei ollut hyvää käytöstä. Jotakin oli sanottava. Jotakin hienotuntoista.
Hra Preemby huomasi kävelevänsä rva Crumbin vieressä. »Oli ihanaa kuulla teidän puhuvan tuosta Atlantiksesta», sanoi hän. »Olisin toivonut olleeni lähempänä.»
»Hrrump», sanoi hra Preemby.