»Niin, mutta eivät ne pojille riitä.»
»Teillä on kai poikia, herra?»
»Uneksin vain lapsista. Minulla ei ole vielä teidän rohkeuttanne toteuttaa tuumiani. Olen mennyt sata kertaa naimisiin teoriassa, ja kuitenkin olen tässä jokaisen naimattomana setänä. Oleskelen nuorten ihmisten keskuudessa ja seuraan heidän hommiaan», hänen älykkäät silmänsä katselivat rauhallisesti Christina Albertan lörpöttelynhaluista suuta, »kauhun ja ihailun vallassa.»
Samassa ilmestyi ovelle kaksi uutta vierasta ja hra Lambone kääntyi tervehtimään heitä heti, kun Fay oli lausunut heidät tervetulleiksi: — itsetietoisen näköistä nuorta miestä, jolla oli ääretön paljous mustaa tukkaa, ja pientä, kiinalaista nukkea muistuttavaa naista, joka oli puettu Watteaun tyyliin.
Keskustelu tuli yleiseksi ja hra Preemby painui tapausten taustalle. Hän huomasi istuvansa hopeatukkaisen ystävänsä vieressä, kirjakaappiinsa nojaten. »En odottanut, että tänne kertyisi kokonainen seurue», sanoi hän.
»Niin minäkin luulin.»
»Tulin tänne vasta tänään iltapäivällä. Muuttovaunut myöhästyivät ja joukko tavaroitani on vielä purkamatta.»
Hopeatukkainen mies nyökkäsi myötämielisesti. »Niin tapahtuu usein», sanoi hän ääneen.
Jokainen puhui kovalla äänellä. Oli vaikea kuunnella. Se oli sekavaa puheenpärinää, ja milloin vain pari kolme henkeä näytti innostuneen puheenaiheeseensa, tuli Fay Crumb keskeyttämään heitä, kuten hyvän emännän tuleekin. Toisia ihmisiä, joihin hra Preembyn huomio kiintyi hyvin hämärästi, tuli jollakin lailla atelieriin. Siinä oli punatukkainen, pelottavan avorintainen nuori rouva, jonka puku oli selästä auki melkein vyötäisiin saakka. Hra Preemby sanoi sen johdosta »hrrump» ja aikoi sanoa jotakin lisää, jotakin kylmää ja rauhallista, hopeatukkaiselle miehelle. Mutta hän ei sanonutkaan. Hän ei voinut keksiä mitään kyllin kylmää ja rauhallista sanottavaa.
Fay Crumb tuli hänen luokseen ja kysyi, haluaisiko hän hieman whiskyä tai olutta. »En, korkeintaan tuota hyvää chiantia, kiitos vain», sanoi hra Preemby.