Lambone istuutui toiseen nojatuoliin ja joi teetään mukavassa asennossa. »Se on hiukan vaikeaa», sanoi hän.
»Katsokaas», sanoi Christina Alberta rypistäen kulmiaan tulen loisteessa, »hänellä on erityisen vilkas mielikuvitus. On aina ollut, aina. Hän on aina elänyt puoleksi unessa. Olemme aina olleet paljon yhdessä, melkein siitä saakka kuin synnyin, ja aikaisemmasta nuoruudestani saakka muistan hänen puheensa, loputtomat puheensa kadonneesta Atlantiksesta, pyramidien salaisuuksista, jogeista ja Tiibetin laamoista. Ja astrologiasta. Kaikista tuollaisista kaukaisista, ihmeellisistä, mahdottomista asioista. Mitä kaukaisemmista, sitä parempi. Niin, hän sai melkein minutkin uneksimaan. Olin maailmaan eksynyt kaukaisen Atlantiksen prinsessa. Minä leikin sitä usein, ja joskus hipoivat leikkini melkein uskomista. Saatoin esittää prinsessaa kokonaisen iltapäivän. Sellaisia lapsenpäiväisiä unelmia.»
»Niin minäkin», sanoi Lambone. »Päiväkausia saatoin olla suuri intiaanipäällikkö, alituiseen tuomittu kuolemaan ja alituiseen — naamioitu pieneksi valmistavan koulun poikaseksi. Asian mahdottomuus ei vaikuttanut unelmiini vähääkään. Jokainen menettelee niin yhden tai useamman kerran.»
»Mutta hän on unelmoinut koko elämänsä ajan. Ja nyt hän uneksii enemmän kuin milloinkaan. Hän on menettänyt kaiken tajun siitä, että se on unta. Ja joku teki hänelle kepposet Tunbridge Wellsissä. Ollenkaan tietämättä, mitä se merkitsi hänelle. He näyttävät puuhailleen spiritismillä niinä iltoina, jolloin minä olin Lontoossa, pöydän tanssittamisella ja niin poispäin, ja eräs henkilö, jolla ei ollut parempaa tekemistä, uskotteli joutuneensa transsiin. Hän kertoi isälle, että isä oli Sargon, Sargon I, kuninkaitten kuningas, oli hänen nimensä, joka oli Akkadian tai Sumerian herra — tiedättehän — aikoja sitten, ennenkuin Babylon oli syntynytkään ja ennenkuin sitä ajateltiinkaan. Mies, joka sen sanoi, ei olisi voinut keksiä mitään onnettomampaa, sikäli kuin isästä oli kyse. Hän oli, näettekö, ihan valmis siihen. Luopuminen Woodford Wellsistä, missä hän oli kuluttanut samoissa oloissa koko elämänsä, oli erottanut hänet, vielä suuremmassa määrässä kuin hän jo muutenkin oli eristettynä, kaikesta todellisuudesta. Hän oli juuriltaan jo ennenkuin tuo luulo tavoitti hänet. Ja nyt se on nielemäisillään hänet. Se sopi erinomaisesti hänelle. Se — sai hänet vakautumaan. Paljon ennenkuin hänet vielä voi saada perääntymään puhumalla äidistäni, pesulaitoksen ajopeleistä, taikka muista tutuista asioista. Mutta nyt en enää saa häntä takaisin. En kykene. Hän on Sargon valepuvussa, palannut maailman herraksi, ja hän uskoo sen yhtä vakavasti kuin minä uskon olevani hänen tyttärensä, Christina Alberta Preemby, joka paraikaa puhelee kanssanne. Se ei enää ole uneksimista. Hän on saanut todisteensa ja hän uskoo.»
»Ja mitä hän sitten aikoo tehdä?»
»Kaikenlaista. Hän aikoo julistaa itsensä maailman herraksi. Hän sanoo, että asiat ovat huonolla tolalla, ja tahtoo korjata kaiken.»
»Ne ovatkin huonolla tolalla», sanoi Lambone. »Ihmiset eivät aavista lähimainkaan, kuinka huonolla. Mutta — otaksun, että vaikka hän onkin harhaluulojen vallassa siitä, kuka hän on, niin ei se vielä ole mielenvikaisuutta. Aikooko hän tehdä jotakin häiriötä?»
»Pelkään sitä.»
»Jo piankin?»
»Se juuri huolettaa minua.»