"Koko aamupuhteen", sanoi hra Heinrich tuntien sydämensä paisuvan tässä myötätunnon paisteessa, "olen yrittänyt koota tavaroitani, mutta siitä ei ole tullut mitään. Mieleni on liiaksi levoton. Minulle on ilmoitettu, ettei pidä ottaa mukaan paljoa matkatavaraa. Anteeksi, mrs Britling."
Mrs Britling tuli tarkkaavaiseksi.
"Jos saisin jättää hyvän joukon tavaroitani, vaatteitani, ainakin osan, ja etenkin viuluni, niin pääsisin paremmin kulkemaan. En tahtoisi joutua liikekannalle viuluineni. Voi tulla pahojakin tungoksia. Tahtoisin sen vuoksi ottaa vain reppuni…"
"Jos kokoatte tavaranne…"
"Niin, jälkeenpäinhän ne voitaisiin lähettää."
Kokoamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Automobiili, jota hän oli aamusella käynyt asemalta tilaamassa Teddyn avuliaalla polkupyörällä, tuli kohta häntä noutamaan, ja koko perhe sekä ensimäinen osa tavanmukaisia hockeypelaajia kokoontui katsomaan lähtöä. Vanhempi pikku-Britling asetti täyteenahdetun repun vaunun istuimelle. Hra Heinrich pudisti sitten jokaisen kättä.
"Kirjoittakaa ja kertokaa miten voitte", huusi mrs Britling.
"Mutta jos Englantikin yhtyy sotaan!"
"Kirjoittakaa Reynoldsille — antakaahan, kun merkitsen hänen osoitteensa; hän on minun asiamiehenäni New Yorkissa", sanoi mr Britling ja kirjoitti osoitteen.
"Me tulemme kylään asti teidän mukananne, hra Heinrich", huusivat pojat.