Tänä yönä varmaankin kautta maailman laivat pakenevat ja laivat ajavat takaa; kymmenessä tuhannessa kaupungissa kiehuu sodan ensi kiihko…
Vain vuosi sitten mr Britling oli ollut vieraana eräässä sotalaivassa ja katsellut sen monimutkaista koneistoa. Hänestä oli tuntunut, ettei maailmassa voinut olla parempaa väkeä kuin ne rauhalliset, päivettyneet, harjoitetut miehet ja upseerit, jotka hän oli kohdannut… Ja meidän pienen armeijamme täytynee senkin olla kokoontumassa tänä yönä, tuon pienen armeijan, joka Etelä-Afrikassa saamansa koulutuksen ja kurin nojalla syntyi uudestaan ja joka hänen mielestään oli yksilöllisesti urhoollisempi, itseensäluottavampi ja kykenevämpi kuin mikään muu armeija koko maailmassa. Hän olisi hymyillyt tai väittänyt vastaan, jos olisi kuullut jonkin toisen englantilaisen niin väittävän, mutta omassa sydämessään hän helli tuota uskoa…
Ja kutka muut maailman lentäjät kykenivät liikkumaan ilmassa yhtä hyvin kuin ne ranskalaiset ja englantilaiset, joita hän kerran tai pari oli nähnyt Eastchurchissä ja Salisburyssä? Nämä ovat asioita, joissa tulee kysymykseen rotu ja kansallinen kunto. Pitäköön saksalainen kaasusäiliönsä. "Me voitamme ne ilmassa", kuiskasi hän. "Me voitamme ne merillä. Me voitamme ne varmasti merillä. Jos saamme riittävästi miehiä ja tykkejä, niin voitamme ne maallakin… Mutta — Vuosikausia ne ovat varustautuneet…"
Mr Britling rakasti Englantia tuona iltana siinä määrin, ettei hänen sydämessään muulle rakkaudelle suurta sijaa ollutkaan. Hän rakasti Englantia miesten kansana. Helposta, voitosta ei voinut olla puhettakaan. Meidän liian helpolle luonteellemme oli hyväksi, ettei voitto voinut olla helppo. Mutta voittaa meidän täytyy nyt — taikka joutua perikatoon…
Hän nousi huokaisten, pani koneen käyntiin ja lähti haeskelemaan paikkaa, jossa pääsisi kääntymään. Hänen mielessään eleli vielä väritön vaikutelma, että matkan päämääränä oli Pyecrafts.
"Meidän täytyy kaikkien tehdä mitä voimme", ajatteli hän, ja hetkeksi aikaa kiinnitti alamäkeä luikertavalla tiellä pysytteleminen siinä määrin hänen tarkkaavaisuuttaan, ettei hän sen pitemmälle päässytkään. Hän kääntyi, ajoi jälleen yli kukkulan ja loivien rinteiden sisämaata kohti, ajoi hyvin kepeästi ja sujuvasti, lyhtyjen valon liukuessa pitkin tietä ja häilähdellessä pientareilla ja pensasaidoissa. Ajaessaan pientä mäkeä alaspäin hän kuuli epäselvää räminää ja ajoneuvojen kolinaa ja näki varoittavan, tienristeyksen merkkinä olevan kolmikulmion. Hän hiljensi vauhtia ja pysähtyi sitten äkkiä.
Rivi ratsumiehiä tuli näkyviin talojen, välistä, sitten harmaat rattaat, sitten valjakko vetäen raskasta esinettä — tykkiä, ja sitten lisää ratsumiehiä ja vihdoin toinen tykki. Kaikki näkyi vain himmeänä, ruskeana kulkueena kuuvalossa. Ratsastava upseeri ajoi hänen luokseen, katsoi häntä ja palasi takaisin tienristeykseen — toistaiseksi ei Englannissa peljätty vakoojia. Vielä neljä tykkiä kuljetettiin ohi; niitä seurasi jono rattaita ja useita ratsumiehiä, jotka istuivat suorina satuloissaan. Kukaan ei laulanut eikä huutanut; kuuli tuskin sanaakaan, ja koko joukko liikkui hätäilemättä, mutta nopeasti eteenpäin. Näin he menivät kolisten ja rämisten ja jättivät mr Britlingin nukkuvaan kylään. Hän pani taas kerran koneen käyntiin ja ajoi mietteissään eteenpäin.
Hän ajoi niin mietteissään, että joutui kokonaan pois Pyecraftsin tieltä — jos hän lainkaan oli sillä tiellä ollut. Hän huomasi kulkevansa maantietä, joka vei halki matalan tasankomaan, ja pian hän näki himmeästä, mutta korkeuden sinestä sentään erottuvasta Otavasta, että suunta oli suoraan pohjoiseen. Mitäpä siitä, kohta hän kääntyy lounaista kohti; aikaa oli kyllä; nyt hän tahtoi antaa sananvuoron tunteilleen, nyt hän tahtoi mietiskellä. Kuinka voi hän parhaiten auttaa Englantia siinä suuressa taistelussa, jota yön tyhjä hiljaisuus ja kauneus tuntui odottavan? Mutta oikeastaan hän ei mietiskellyt mitään, tunsi vain, tunsi ihmeellisellä tavalla, jota hän ei ollut kokenut sen jälkeen, kun nuoruus oli häneltä häipynyt. Tämä sota voi tehdä lopun melkeinpä koko maailmasta, sellaisena kuin hän oli oppinut maailman tuntemaan. Tuo ajatus virtasi hitaasti läpi kuutamon hänen tajuntaansa, kunnes hän joutui kokonaan sen valtoihin.
Tien laatu muuttui: pensasaidat loppuivat, männyt ja männiköt alkoivat korvata tammia, omenapuita ja orjanruusupensaiden tummia, kuuristuneita varjokuvia. Taloja oli harvemmassa ja maailma kävi yhä tyhjemmäksi, kunnes olisi voinut luulla olevansa ainoa valvova ja ulkosalla liikkuva ihminen koko nukkuvassa maassa…
Lyhyeksi hetkeksi kiintyi hänen uneksiva mielensä erääseen pikkuseikkaan. Sitä mukaa kuin hän ajoi eteenpäin, lehahti tummia, äänettömiä lintuja lentoon pölyiseltä tieltä hänen edestään räpytellen hiiskahtamatta pois hänen molempain lyhtyjensä valojuovasta. Mitä lintuja ne mahtoivat olla? Yökehrääjiäkö? Vai olivatko ne erilaisia lintuja, jotka yön hiljaisuutta hyväkseen käyttäen kylpivät tien hiekassa? Tämä pieni, erillinen ajatussäie kutoutui hänen mielensä loimiin kohta hävitäkseen…