Gladys oli oivallisessa ajokunnossa, ja samoin mr Britling. Hän ei ajanut liian nopeasti eikä liian hitaasti, ja kulku oli tavattoman varmaa. Elämä, joka oli hänestä koko päivän näyttänyt sekasortoiselta, uhkausten synkentämältä joukkiolta, muuttui viileäksi, salaperäisen kepeäksi ja tyynen arvokkuuden täyttämäksi.
Hän ohjasi pitkin kapeata tietä tumman orjanruusuaidan vieritse ja sitten kylään vievälle valtamaantielle. Melkein autiossa kylässä tuikki tulia ikkunoista siellä täällä. Kauempana välkkyi valokimppu ikäänkuin topaasi- ja rubiinikoriste yön hopeisessa kilvessä. Kukkanäyttelyn juhlallisuudet olivat vielä täydessä käynnissä, ja kello seitsemän jälkeen tapahtunut pääsymaksujen alentaminen oli houkutellut sisään kaikki ulkopuolella oleksijat. Karusellit väänsivät yhä ilmoille armottomia säveleitänsä, ja ampumakojuista kuului pauke ja särkyvien pullojen kilinä. Suositut kamelikurjet ja voimavaunut kiertivät kiertämistään tasaisessa tahdissa, vuoroin upoten pimeään, vuoroin sukeltaen valaistuina näkyviin.
Mr Britling pysähtyi tienviereen hetkiseksi katselemaan, miten varjomaiset olennot liikkuivat valaistujen paikkojen poikki pimeästä pimeään.
"Sodan uhatessa — maailmanpalon uhatessa", kuiskasi hän vihdoin.
"Ymmärtävätkö he sitä? Ymmärtääkö kukaan meistä?"
Hän pani koneen käyntiin ja lähti ajamaan moottorin tuskin kuuluvasti hyrrätessä pitkin tasaista Hartleytreen tietä. Hänen takanansa äänet häipyivät häipymistään vihdoin kokonaan hukkuen rajattomaan, häiritsemättömään kuutamohiljaisuuteen. Ei näkynyt muuta liikkuvaa kuin hän itse, ei kuulunut muuta kuin tasainen, hillitty, mekaaninen rytmi hänen jalkojensa alta. Pian oli hän ehtinyt valtatielle ja kääntyi pehmeästi itää ja merta kohti, välittämättä mitään Pyecraftsiin johtavasta tienhaarasta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut yöllä ajamassa. Hän oli odottanut epävarmaa ja ikävää matkaa; hän huomasi joutuneensa aavistamattomaan, hopeahohtoiseen liikuntoon. Näytti siltä kuin automobiilikin olisi kulkenut pitkin kuutamoa tuona iltana… Pyecrafts sai odottaa. Niin, tosiaankin, mitä myöhemmin hän Pyecraftsiin tuli, sitä liikuttavammaksi ja romanttisemmaksi muodostui hänen pieni hupainen sovintohetkensä. Hän ei kiirehtinyt tuota huvinäytelmää. Hän tunsi tahtovansa kokea ympärillään lepäävän laajan, kesäisen rauhan, joka yksin näytti jotakin ilmaisevan ihmiskuntaa kohdanneesta suurenmoisesta murhetapahtumasta. Tämän äärettömän ehtoon läpi liukuessaan voi vasta kuvitella marssivat miljoonat, laajat jokilaaksot, vuorenharjanteet, satamat ja meret, jotka kaikki olivat täynnä työn hyörinää.
"Tälläkin hetkellä", mietti hän, "voivat sotalaivat olla taistelussa keskenään."
Hän kuunteli, mutta ääni oli vain koneen sylinterien tavantakaa uusiutuva pärinä hänen ajaessaan laakean kukkulan rinnettä alaspäin.
Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada nähdä meri. Hän ajatteli noudattaa tietä Roadwell-kylien toiselle puolelle ja sieltä kääntyä Eastonburyn kukkulan laelle. Sinne hän lähti ja näki matalain kukkulain välitse V:n muotoisen kuun valaiseman tasapinnan, joka välkkyi, mutta siitä huolimatta näytti aivan tyyneltä. Hän pysähdytti vaununsa tien poskeen ja istui pitkän aikaa näkymöä katsellen ja mietiskellen. Ja kerran hänestä näytti kuin olisi kolme pientä, lyhyen mustan neulan tapaista varjoa liikkunut perätyksin poikki hopeankimaltelevan lahdelman.
Mutta se kenties johtui vain silmien rasittumisesta…
Mr Britling oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja Englannin, Ranskan ja Saksan laivastoista; asiantuntijat olivat väitelleet asiasta julkisuudessa, ja kaikessa hiljaisuudessa oli paljon kuiskuteltu ja keskusteltu. Meillä oli suuremmat laivat, järeämmät tykit, mutta ei ollut varmaa, olimmeko tekniikassa ja keksinnöissäkin muita edellä. Luottivatko he dreadnoughteihin kuten me, vai oliko heillä salaisuuksia ja yllätyksiä meidän varallemme? Kenties juuri tänä yönä suuret laivat lähtivät taistelemaan…