"Maailma", sanoi hän, säikähdyttäen mrs Britlingiä äkillisellä alkamisellaan, "käy sietämättömäksi, kunnollisen inhimillisen olennon on mahdoton siinä elää, ellemme me voita tässä sodassa."
"Meidän täytyy murskata tai joutua murskattaviksi…"
Hänen aivonsa olivat siinä määrin näiden asiain vallassa, että hän tuijotti pitkän aikaa mrs Harrowdeanin myöhästyneeseen sähkösanomaan ymmärtämättä siitä sanaakaan. Vähitellen hänelle selvisi, että hänen piti lähteä mrs Harrowdeanin luo, mutta hän siirsi lähtönsä mielellään tuonnemmaksi pelatakseen hockeyta. Sitäpaitsi kumottaisi myöhemmin täysikuu, ja hänestä tuntui, että kesäinen kuuvalo soveltui paljoa paremmin kuin auringonlasku tai keskipäivä niihin selityksiin, joita häneltä odotettiin. Niinpä hän jatkoi Saksaa koskevien lauselmain sorvailemista, kunnes hockey oli käynnissä.
"Mitä perhanaa me tässä hockeyta pelaamme?" kysyi hän äkkiä Teddyltä, joka erään maalin jälkeen tuli hänen lähettyvilleen. "Meidän pitäisi harjoitella ja oppia ampumaan noita kirottuja saksalaisia."
Teddy katsoi häneen ihmetellen.
"No, tulehan!" sanoi mr Britling kärsimättömästi ja tarttui keppeihin.
14.
Mr Britling lähti kuutamoretkelleen puoli kymmenen tienoissa tuona iltana. Hän selitti, että lepääminen oli hänelle yhtä mahdotonta kuin työskenteleminenkin. Sota oli saanut hänet kuumeiseen kuohuntatilaan; hänen täytyi tehdä automobiiliretki virkistyäkseen. Saattoi käydä niinkin, huomautti hän sivumennen, ettei hän tulisi takaisin ennenkuin päivän, parin kuluttua. Kun hän tuntisi voivansa jälleen tehdä työtä, niin hän palaisi. Hän täytti öljysäiliön sähkölampun valossa, istuutui vaunuun ja tutki seudun karttaa. Hänen aatoksensa vaelsivat Pyecraftsiin, sieltä kohti rannikkoa ja mahdollista vihollisen hyökkäyskohtaa. Jos vihollinen tulisi ennen sodanjulistusta! Tuohon se voisi tulla ja tuohon…
Hän tempautui näistä mietteistä irralleen ja alkoi tehdä lähtöä.
Ilta oli valoisa kuin päivä, viileä kuuvalo täytti seudun. Tien hopeajuova punertui mr Britlingin lyhtyjen lähestyessä. Ojanpientareen tumma nurmi ja tietä reunustavat pensaat hohtivat hetkisen kirkkaan viheriäisinä valon niihin sattuessa. Täysikuu kiipesi taivaankantta niin heleänä, että tuskin yhtäkään tähteä näkyi taivaan harmaassa sinessä. Peninkulman päässä olevat talot paistoivat valkeuttaan ja silloin tällöin näkyi lyhtyjen valossa liehuva yöperhonen, joka kohta jälleen hävisi pimeään.