"Muutamia päiviä sitten", sanoi mr Britling yrittäen tehdä asiaa havainnollisemmaksi, "olimme me yhteensä viidenkolmattatuhannen punnan arvoiset. Nyt emme tiedä, mitä meillä on, olemmeko menettäneet tuhannen vai kymmenentuhatta…"
Hän tarkasti kukkaronsa ja havaitsi omistavansa kuusi puntaa.
"Paljonko sinulla on?"
Hänellä oli sisällä kassassaan suunnilleen kahdeksantoista puntaa.
"Meidän on ehkä tultava sillä toimeen epämääräinen aika eteenpäin."
"Mutta pankkihan avataan piakkoin", sanoi mrs Britling. "Ja ihmiset näillä seuduin myöntävät meille kyllä luottoa."
"Entä jos he eivät myönnä?"
Otaksuma ei tehnyt häntä levottomaksi. "Meidän arvopaperimme kohoavat jälleen. Ainahan ne kohoavat jälleen."
"Kaikki voi tulla entiselleen", myönsi mr Britling. "Mutta voi käydä niinkin, ettei mikään tule entiselleen. Koko tämä elämämme, joka on tuntunut niin selvältä ja varmalta — on epävarmaa. Minä uskoin, että olemme kiintyneet ja juurtuneet tänne — koko elämänajaksi. Entä jos asiain kehitys nyt viskaa meidät täältä pois? Siinä on mahdollisuus, joka ehkä muuttuu meille todellisuudeksi. Tänä aamuna minusta tuntuu kuin olisi elämäämme avautunut kaksi suunnatonta porttia, kuin kaksi porttia, jotka johtavat areenalle tai pimeyteen ja joista saattaa syöksyä sisään mitä hyvänsä. Kuolemakin. Otaksukaamme, että äkkiä näemme ilmassa jonkin suuren zeppeliinin tai kuulemme tykin jyskettä rannikolta käsin. Tai saapuu polkupyörällä lähetti, joka käskee meitä jättämään kaikki ja muuttamaan sisämaahan…"
"En ymmärrä, mitä syytä on tuollaisia asioita ennustella."
"Mutta eihän ole syytä jättää niitä mahdollisuuksia tarkastelematta…