"Omituista on", sanoi mr Britling jatkaen asian tutkistelua, "että kun katselee asioita, kuten nyt katselee, sangen todennäköisinä, niin ne eivät esiinny läheskään yhtä kauhistavina ja tuhoisina kuin ne olisivat näyttäneet — viime viikolla. Uskonpa, että sijoittaisin teidät kaikki Gladysiin ja lähtisin ajamaan länttä kohti jonkinlaista hilpeyttä tuntien…"
Mrs Britling katsoi miestään ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään. Hän epäili viimeksimainitun vierovan kotiansa ja teeskentelevän huolenpitoa pelkästi kohteliaisuudesta…
"Ehkäpä ihmiskunta pyrkii liiaksi rauhaantumaan. Ehkäpä näitä levottomuuksia sattuu sen vuoksi, että pelastuisimme ummehtuneesta mukavuudestamme. Kuuluu jälleen tuntemattomien kokemusten, vaarojen ja vastuksien salaperäisesti houkutteleva kutsu. Tekee mieli lähteä. Mutta ellei tule sysäystä, jäämme paikoillemme. On kuin taika sitomassa omaan pesään ja vanhoihin tuttuihin polkuihin. Nyt minä pelkään, mutta tunnen samalla taian taittuneen. Lumottu linna puhkee yht'äkkiä täyteen ovia, joista pääsen ulos. Voit nimittää niitä hävitykseksi, vararikoksi, hyökkäykseksi, paoksi — ne ovat vain ovia, jotka johtavat pois tottumuksesta ja tylsästä kaavamaisuudesta… Minä en ole kelvannut pitkiin aikoihin muuhun kuin joutavaan, hajanaiseen haparoimiseen."
"Minä luulin sinun täällä viihtyvän. Sinä olet tehnyt aika paljon työtä."
"Kirjoittaminen on muistiin merkitsemistä eikä elämää. Mutta nyt minä tunnen yht'äkkiä, että elämämme saa pontta ja sisältöä. Tuntuu siltä kuin elämän koko laatu muuttuisi. Sellaisia aikoja on. On aikoja, jolloin ajanhenki kerrassaan muuttuu. Vanhoina aikoina tämä tajuttiin paremmin kuin nykyään. Silloin erotettiin toisistaan arki- ja pyhäpäivät, juhlat, paastot ja hartauspäivät. Samoin on nyt käynyt. Arkisäännöt on heitettävä syrjään. Ennen — vielä kolme päivää sitten — oli kilpailu oikeutettu, oli oikein ja kohtuullista koettaa hankkia parhaita elintarpeita ja etsiä omaa etuansa. Mutta se ei ole oikein nyt. Sota luo sunnuntain, ja me suljemme puodit. Pankit ovat kiinni ja ihmisistä tuntuu kuin sunnuntai yhä jatkuisi…"
Hänen oma tiensä oli selvä.
"Asteikko on vaihtunut. Nyt ei merkitse yhtään mitään, vaikka kärsimmekin taloudellisen häviön. Ei merkitse mitään, vaikka meidän täytyykin elää perunoilla ja tehdä velkaa saadaksemme vuokran maksetuksi. Nämä ovat nyt pienimpiä sivuseikkoja. Viikko sitten ne olisivat olleet mitä tärkeimpiä. Tässä me olemme, historian suurimpain mullistusten ja historian suurimpain mahdollisuuksien välittömässä läheisyydessä. Meidän on mentävä mullistusten läpi päästäksemme käsiksi mahdollisuuksiin. Maailmassa ei ole nyt muuta tehtävää kuin koettaa kääntää parhaaksi tämä elämän kaikkein vakiintuneitten sisältöjen pelottava luhistuminen."
Hän oli löytänyt etsimänsä. Hän jätti vaimonsa nurmikolle ja kiiruhti takaisin kirjoituspöytänsä ääreen…
6.
Kun mr Britling aamupuhteen uutterasti askarreltuaan korkeitten ihanteittensa parissa tuli huoneestaan välipalaa syömään, tapasi hän mr Lawrence Carminen, joka oli saapunut vierailemaan. Mr Carmine seisoi hallissa hajasäärin lukemassa The Times'iä neljänteen kertaan. "Minä en voi tehdä mitään", sanoi hän kääntyen. "En voi keskittyä. Luultavasti me joudumme sotaan. Minä olin niin tottunut ajattelemaan sotaa Saksaa vastaan, etten uskonut siitä milloinkaan tulevan totta. Herra jumala, millainen surkea juttu siitä syntyykään… Ja Maxse ja kaikki nuo voitonriemuiset pelottelijat, jotka huutavat: 'Enkö minä sitä sanonut!' Hitto vieköön saksalaiset!"