Cissie ei käynyt Dower Housessa sinä iltapäivänä, joten mr Direck lähti Teddyn tuvalle, esitettyään ensin joitakin epämääräisiä ja läpinäkyviä puolusteluja.
Siellä hänen kertomuksensa kävi vieläkin tehokkaammaksi. Teddy istui pöydällä kirjoituskoneen vieressä heilutellen verkalleen jalkojansa. Letty lepäsi miettiväisenä nojatuolissa. Cissie piti silmällä eräitä nuoren perillisen tekemiä rajoitettuja ryömimisyrityksiä.
"Heistä voisi joutua surman suuhun kolme kertaa niin paljon kuin koko
Englannin armeijassa on väkeä heidän öitä oikeastaan huomaamatta.
Siellä ovat kaikki mukana. Koko maa on aseissa."
Teddy nyökkäsi mietteissään.
"Meillä on laivasto", virkkoi Letty.
"Well, se ei pelasta Pariisia, vai kuinka?"
Mr Direck huomautti, ettei hän halunnut puhua ikävistä asioista, mutta tämä oli sellaista, mikä Englannin ihmisten oli tehtävä itselleen selväksi. Hän tunsi olevansa yksi heistä — "luonnollisesti". Hän oli ikäänkuin rientänyt kotiin — kotiin rientämiseltä se tosiaankin oli tuntunut — kertomaan heille siitä kaameasta kohtalosta, joka oli heitä uhkaamassa. Hän tunsi olevansa tulvan tiellä, valtavan, harmaan tulvan. Hän ei voinut salata mietteitänsä. "Missä meidän armeijamme on?" kysyi äkkiä Letty.
"Ranskassa jossakin, missä lienee", vastasi Teddy. "Niinkuin neula heinäladossa."
"Pahiten minua huolestuttaa eräs seikka", alkoi mr Direck jälleen. "Otaksukaamme, että ne tulevat, keinottelevat itsensä jotenkin tänne ylitse, ehkä kuusi- seitsemänkymmentätuhatta miestä."
"Joka mies lähtisi niitä vastaan ja ampuisi niitä", sanoi Letty.