11.
Mr Britling ei saanut kohta unta. Hänen mielensä oli kiihoittunut liikaa kuluneen päivän monista uusista vaikutelmista ja niiden esiinhoukuttelemista vertauskohdista. Sekasortoinen näytelmä ryhmittyi kokonaisuudessaan aivan luontevasti ja aivan ilman loogillista juonta — kuten kokemuksesta tietää jokainen, joka kerran on ollut nuori — Cecily Cornerin vaiheelle.
Hän kuului tauluun ja kohta hänestä tuli ikäänkuin keskeinen hahmo, ikäänkuin Englannin kvintessenssi. Siinä hän oli, sama tyyppi, samaa verta, lukemattomaan Massachusettsilaisten sukujen perikuva, samaa ainesta kerrassaan, ja kuitenkin hän oli erilainen…
Hetkisen hänen ajatuksensa harhailivat tuloksettomasti soman korvan ja posken tienoilla, ja sopii epäillä, oliko noihin yksityiskohtiin kohdistuva mielenkiinto täysin kansainvälistä…
Sitten hän tapasi itsensä esittämässä erästä näkökohtaa mr Britlingille. Rauhaisessa vuoteessaan hän saattoi kuvitella puhuvansa hyvin hitaasti ja huolellisesti ja mr Britlingin vain kuuntelevan; hän oli siis nähtävästi kaukana unen rajoilla, sillä muuten hän ei olisi voinut niin mahdottomia otaksua.
"Siinä on omituinen ero", kuuli hän sanovansa. "Sitä on vaikea määritellä, mutta ylimalkaan voin sanoa, että tämäntapainen seura Amerikassa piirtyisi jyrkemmin ääriviivoin, runko näkyisi selvemmin ja kaikki olisi mahdikkaampaa. Ottaakseni kuvaavan esimerkin: tämänlaisessa amerikkalaisessa seurassa olisi välttämättä jatkuvaa leikinlaskua, pilantekoa ja arvostelua, joka uudistuisi päivästä toiseen, viikosta viikkoon… Tehtäisiin leikkiä teidän kirjailemisestanne ja vaikutuksestanne, miss Cornerin laajasta lukeneisuudesta… Nähkääs, Amerikassa pidetään paljoa enemmän silmällä yksilöllisiä luonteenpiirteitä. Täältä en huomaa henkilöitä ollenkaan muistutettavan yksilöllisistä luonteenpiirteistään, ja monet heistä eivät näytä niitä itsessään lainkaan havaitsevan tai niistä mitään välittävän…
"Toinen mainitsemisenarvoinen asia on se, että täällä henkilöt, joita sopii nimittää kypsiksi, näyttävät alinomaa huvittelevan, sensijaan että katselisivat nuorten huvittelua ja iloitsisivat siitä… Ja nuoret eivät näytä ensinkään ennakolta päättäneen huvitella… Amerikassa olisi miss Cornerin kaltainen viehättävä tyttö huomattavassa määrin tietoisempi itsestään ja mahdollisuuksistaan, huomattavassa määrin tietoisempi. Hänen erikoisesti lumoava syrjäkatseensa, jos niin on lupa sanoa, olisi herättänyt huomiota. Se on täysin ihana katse, sellainen katse, jonka joku suuri taiteilija olisi mielellään ikuistanut. Se on katse, jota minun on oleva vaikea unhottaa… Mutta hän ei näytä olevan siitä lainkaan tietoinen. Amerikassa hän olisi. Hän olisi siitä selvästi tietoinen. Hänet olisi tehty siitä tietoiseksi. Siitä olisi hänelle huomautettu. Sitä etsiskeltäisiin, ja hän tietäisi sitä häneltä odotettavan. Hän antaisi sen niinkuin laulajatar antaa suosituimman laulunsa. Mamie Nelson esimerkiksi tapasi antaa pienen, naurun säestelemän leuannykäyksen… Siitä puhuttiin. Sitä tultiin katsomaan…
"Tietysti Mamie Nelson oli suurenmoinen tyttö. Luullakseni te englantilaiset sanoisitte, että me hemmottelimme hänet pilalle. Luullakseni me sen teimmekin…"
Mr Direckin mieleen johtui, että hän koko päivänä oli tuskin kertaakaan tullut ajatelleeksi Mamie Nelsonia. Ja nyt hän häntä ajatteli — ihan rauhallisesti. Miksipä ei häntä sopisikin ajatella rauhallisesti?
Mamie Nelson oli ylväs, käskevä olento. Hänessä oli jotakin etelämaista. Hyvin tummansiniset silmät hänellä oli, paljoa tummemmat kuin miss Cornerilla…