Mutta mikä oikullisuus olikaan piiloutunut tuohon ulkonaiseen ylväyteen! Neljä vuotta hän oli sallinut mr Direckin luulla olevansa ainoa mies, josta hän mitään välitti, ja koko ajan hän oli eittämättömän selvästi pettänyt mr Direckiä. Hän oli pitänyt miestä narrinaan ja toisia ehkä samaten — jotta hänellä olisi oma seurue ja jotta hän saisi näytellä kuningatarta pikku maailmassaan. Ja lopuksi nöyryytys, katkera nöyryytys, ja Mamie leuannykäyksineen ja kirkkaine, voitonriemuisine hymyineen katsomassa ylimielisesti häneen.
Hänellähän oli ollut, oli Mamie huomauttanut, etuoikeus rakastaa häntä.
Mamie otti itselleen sen arvon, jonka kavaljeerit olivat hänelle määränneet.
No niin, oikein se ei ollut missään tapauksessa…
Atlannin yli tullessaan mr Direck oli alinomaa koettanut unohtaa hänen ylimielistä katsettaan ja leuannykäystä viimeisen kohtauksen aikana — muista yhtä nöyryyttävistä seikoista puhumattakaan. Vuosia hän oli tuhlannut hänen tähtensä! Olipa se aikaa! Aina luottaen erikoisen suosion vakuutuksiin. Hän yritti ajatella kärsivänsä vastavuorottoman lemmen tuskia ja salata itseltään, kuinka katkerasti lopullinen hylätyksijoutuminen oli koskenut hänen ylpeyteensä ja turhamaisuuteensa. Oli ollut aika, jolloin hänellä oli ollut aihetta salaa naureskella Booth Wilmingtonia.
Kenties oli Booth Wilmingtonillakin ollut aihetta naureskella häntä…
Oliko Mamie edes rakastanut Booth Wilmingtonia? Vai oliko hän muista syistä hänet vallannut?…
Eikö hän, Direck, ollut ainakin yhtä hyvä mies kuin Booth
Wilmington?…
Hetkisen tuntui vanha mustasukkaisuus jälleen syttyvän. Hän muisteli kiivasta kilpailua, joka oli päättynyt hänen häviöllään, kilpailua, johon oli käytetty lahjaa ja huomaavaisuutta jos jonkinlaista… Asia oli niin julkinen, että koko Carrierville sen tiesi, sitä pohti, jakautui puolueihin… Ja kaiken yläpuolella oli leijaillut Mamie säihkyvine hymyineen kuten jumalattaren kuva juhlakulkueessa…
Mr Direck oli jo lopulta joutunut sanomalehtien leikinlaskun esineeksi!