Palattaessa mr Britling ajoi iloisemmin. Market Saffronista aina Blandishiin, missä eräs haara erkaantuu Matching's Easya kohti, on tie Lontoon ja Norwichin välistä valtatietä. Se polveutuu roomalaisajalta ja on kunnioitettavan suorasuuntainen. Risteykset näkyvät puolen peninkulman päähän eivätkä matalat pensasaidatkaan jätä mitään sijaa yllätyksille. Sellainen tie ilahduttaa ketä hyvänsä, sitä ajaa turvallisemmin ja nopeammin. Mr Britlingiä se rohkaisi aivan erikoisesti; Gladys pääsi vähitellen vapautumaan aamupäivän ankarasta hillinnästä. "Tällaisella tiellä ei voi sattua mitään onnettomuutta", sanoi mr Britling.
"Ellei akseli katkea tai rengas puhkea", virkkoi mr Direck.
"Minulla on Matching's Easyssä mies, joka tarkastaa sen aina hyvin huolellisesti", sanoi mr Britling painaen samassa vauhdinlisääjää, niin että nopeus nousi neljästäkymmenestä neljäänkymmeneen viiteen. "Hän tutki koko laitoksen aivan äskettäin. Eikähän se ole ollut vielä kuukauttakaan käytännössä."
Sittenkin sattui onnettomuus.
Se sattui heidän kiitäessään Brandismeadin puiston suurten vanhain puiden ja niitä reunustavan maalauksellisen muurin ohitse. Syynä oli ainoastaan pieni etäisyyden määräämistä koskeva erehdys. Heidän edellään, selvästi tien vasemmalla puolella, ajoi postinkuljettaja polkupyörällään; suoraan heitä vastaan tuli moottoripyöräilijä sillä omituisen vääjäämättömällä ja raivoisalla vauhdilla, joka on moottoripyörille ominaista. Ensiksi mr Britling ajatteli, ettei ollut hyvä yrittää ajaa niiden välitse. Sitten hän kuitenkin päätti sen tehdä ja lisäsi vauhtia, sitten hän palasi alkuperäiseen päätökseensä ja sitten tuntui vauhti hänestä niin kovalta, että hänen ilmeisesti täytyisi ajaa postinkuljettajan yli. Yrittäessään sitä välttää hän suuntasi vaunun suoraan moottoripyörän tielle. "Herra Jumala!" huusi mr Britling — "herra Jumala!" — väänsi ohjauspyörää ja polki kaikkia vipuja minkä ennätti.
Hänellä oli epäselvä mielikuva, että pitäisi päästä moottoripyörän alta kääntämällä poikki tien, ja samassa he jo kulkivat kapeata ruohikkorinnettä alaspäin suoraan kohti muuria, yhä vieläkin hyvällä vauhdilla. Moottoripyörä törmäsi johonkin ja pyöräilijä hävisi näkyvistä. Muuri näytti syöksyvän heitä kohti ja sitten — räiskis! Kauhea tärähdys. Mr Direck hapuili vanhaa tuttavaansa, hätäjarrua, mutta ehti tuskin koskea siihen, kun hänen päänsä iski lasisuojustimeen ja kaikki pimeni…
Avatessaan silmänsä hän näki vioittuneen muurin, kasaantuneen moottoripyörän, ilmailijanlakkiin ja kaikkien moottoripyöräilijäin ihailemiin hienoihin nahkavaatteihin puetun moottoripyöräilijän. Mr Direck tuijotteli yrittäen sitten puolipyörtyneenä nousta jaloilleen. Hän tunsi pistävää kipua.
"Älkää liikahtako", sanoi moottoripyöräilijä. "Olette loukannut käsivartenne ja kylkenne aika pahoin, pelkään…"
8.
Lähinnä seuraavien kahdentoista tunnin kuluessa mr Direck joutui tekemään huomion, joka oli paljoa harvinaisempi ennen sotaa kuin nykyään. Hän havaitsi, että kipu ja vamma voivat olla erittäin mielenkiintoisia ja edullisia.