Jos joku olisi hänelle ennakolta sanonut, että hän menee tiedottomaksi viiden, kuuden minuutin ajaksi, että hän haavoittaa otsansa ja poskensa ja nyrjähdyttää ranteensa, ja kaiken tämän johdosta tuntee vilpitöntä iloa, niin hän olisi pitänyt ennustusta naurettavana. Mutta nyt hän makasi jäykkänä seljällään ranne siteissä sivullaan ja hymyili pimeässä vielä kirkkaammin kuin pari päivää sitten Essexin maisemia ensi kertaa katsellessaan. Kipu tietenkin ärsyttää ja vaivaa, mutta terverakenteista ihmistä se ei tee onnettomaksi. Kivun odotus, vamman välttämättömyys voi tehdä meidät sangen toivottomiksi, mutta todellisuus herättää meissä vastustusvoimaa. Ei kukaan halaja säären katkeamista tai ranteen nyrjähtämistä, mutta hyvin harvat ihmiset joutuvat kovin alakuloisiksi, kun niin sattuu käymään. Paljoa alakuloisemmiksi he saattavat tulla poltettuaan sata savuketta kolmessa päivässä tai menetettyään yhden prosentin pääomaansa.
Kaikki olivat olleet erinomaisen sydämellisiä mr Direckiä kohtaan, joka yksin oli onnettomuudessa vioittunut. Mr Britling, joka oli puristautunut kiinni ohjauspyörään, ei ollut edes viskautunut ulos vaunusta. "Ellen ole saanut sisäisiä vammoja", sanoi hän, "niin minussa ei ole mitään vikaa. Maksa ehkä — hiukan tärskähtänyt…"
Gladys oli ollut jätettävä ojaan, ja eräs ohi kulkeva automobiili oli ystävällisesti kuljettanut miehet kotiin. Cecily oli sattunut olemaan Dower Housessa, kun he saapuivat. Hän oli nähnyt miten amerikkalainen voi sietää tuskia. Myötätuntonsa ja avuliaisuutensa viehätystä hän oli vielä lisännyt lausumalla julki ihailunsa.
"Hän on synnynnäinen sairaanhoitajatar", sanoi mr Direck ja lisäsi sitten, ikäänkuin suuremman kuulijakunnan puoleen kääntyen: "mutta tämäntapaiset seikat ne tuovatkin ilmi kaiken sen hyvyyden, mikä naisessa piilee".
Mr Direck oli ollut aivan avomielinen kaikille ja erityisesti hoitajattarelleen, kun ilmoitettiin, että hänen oli pysyttävä Dower Housessa kunnes käsivarsi oli terve. Hän oli anoen katsonut noihin soreihin silmiin ja sanonut:
"Jos tulen jäämään tänne pariksi, ehkäpä kolmeksikin viikoksi tuon pienen tärähdyksen takia, ja te käytte juttelemassa kanssani silloin tällöin, niin en tahdo nimittää tätä onnettomuudeksi. Se on silloin kerrassaan hyvä onni…"
Siinä hän nyt makasi suorana kuin muumio, sielu täynnä hiljaista, sädehtivää iloa. Kuukausia kestäneiden ikävyyksien ja levottomuuksien jälkeen hän oli päässyt jälleen oikealle tolalle. Hän oli keskellä valoisaa ja kaunista tositarinaa, ja olo tuntui hyvältä. Hän tiesi tarkoin mitä tahtoi.
"Sittenkin", saneli hän, "se on totta. Ihanteita on olemassa. Hän on ihanne. Häntä minä rakastin ennenkuin vielä olin Mamieta nähnytkään. Minä rakastin häntä ennenkuin sain pitkät housut. Tuo vanha valokuva, se viittoili kohtaloni tietä… Se on heimoustunnetta… Se on luonnollista valintaa…
"Enhän minä vielä tiedä, mitä hän minusta ajattelee, mutta minä tiedän varsin hyvin, mitä hänen tulevaisuudessa täytyy ajatella. Hänen täytyy saada minusta erinomaisen hyvä käsitys, olkoonpa, että minun sitä varten on murskattava itseni viimeistä luuta myöten.
"Minussa oli jonkinlainen tunne, että minun piti astua tuohon automobiiliin.