"Sanottakoon mitä tahansa, kaitselmusta on sittenkin olemassa…"
Hän hymyili tutunomaisesti kohti pimeyttä, joka tuntui olevan hänen uskottunsa.
NELJÄS LUKU.
Mr Britling puhelee itsekseen.
1.
Mr Direckin tyytyväisenä kestäessä kipujansa vallitsi hänen haavoittumattomassa isännässään aivan toisenlainen mieliala. Hänkin oli uneton, mutta innottomasti uneton. Päivä oli tuonut liian paljon mukanaan; hänen aivonsa olivat uutterassa työssä.
Tarvitaan kokonainen luku tuon uutteran työn kuvailemiseen…
Mr Direck oli saanut sen vaikutelman, ettei mr Britlingin hilpeys voinut koskaan ehtyä. Mutta aikoja oli, jolloin mr Britlingin täytyi katkeran surun kertamaksulla suorittaa yleisen hilpeän toimeliaisuutensa hinta. Oli öitä — etenkin poikkeuksellisen kiihoittumisen ja hermojännityksen jälkeen — jolloin lasku oli maksettava. Silloin mr Britling saattoi heittelehtiä vuoteellaan onnettomuuden — rajattoman onnettomuuden — ukkosilman alaisena, sanomattomasti kärsien.
Vilkasverisen mielenlaadun huolet ovat lyhytaikaisia, mutta rajuja. Maailma sietää niistä tuskin mitään. Niitä ei maailman ole tarvis ottaa huomioon. Ne eivät aiheuta yhtään itsemurhaa, harvoin rikostakaan. Ne syöksyvät ohi iskien uhriansa mennessään. Kaikesta huolimatta ne ovat todellista kurjuutta. Ollessaan näiden mielialojen vallassa mr Britling tosin ei kokenut synkkämielisen henkilön harmaata epätoivoa eikä kiivasluontoisen punaista kadotusta, mutta hän näki maailman täynnä onnettomuutta ja erehdyksiä, myrkyllisiä okaita, pauloja, pettäviä hetteitä ja korjaamattomia harha-askeleita. Häntä saattoivat rasittaa kerrassaan sietämättömät omantunnontuskat vain senvuoksi että hän oli mr Britling — ja aiheita oli sadoittain…
Että hän oli moinen Britling!…