Miksi — tuhannen ja yhden onnettoman yön muistona tämä kysymys jälleen palasi — miksi oli hän moinen mielipuoli? Uhkarohkea narri? Miksi ei hän osannut olla vanullansa? Miksi pani hän itsensä vaaroille alttiiksi? Miksi oli hän aina niin kärkäs toimimaan siinä uskossa, että kaiken täytyy onnistua? (Yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä, miksi hänellä oli vilkkaat, ruskeat silmät.)
Miksi ei hän esimerkiksi ollut pysynyt varhain aamulla tekemässään päätöksessä? Hän oli aloittanut erinomaisen varovasti…
Näiden mr Britlingin mielialojen luonteenomaisiin piirteihin kuului, että ne aiheuttivat ruumiillista rauhattomuutta. Hän kääntelehti kyljeltä toiselle, nousi istumaan ja paiskautui taas pitkäkseen, aivan kuin marttyyri kidutettuna…
Tämä oli elinkautisen vaivan vereksin ilmaus. Onko milloinkaan syntyvä miestä, joka ajattelee nopeasti ja toimii hitaasti? Hän olisi todellakin pelottava olento. Mr Britlingin aatokset olivat nopeat ja herkästi syttyvät ja hänen tekonsa olivat vieläkin äkkinäisemmät. Ja nuorella iällä mr Britling oli havainnut toimintojensa syöksyvän vilkkaiden mielikuvain edelle ja aiheuttavan nöyryytyksiä. Paljoa aikaisemmin kuin syyt olivat selvillä, oli hän jo tehnyt päätöksensä. Tuhat kertaa oli hän yrittänyt hillitä itseänsä. Hän oli koettanut korjata luonteensa vikaa sijoittamalla kirjoitettuja mielilauselmia makuusuojansa seiniin ja taskukellonsa sisäkuoreen. "Ole vakaa!" luettiin eräässä kohden. "Pidä tehtäväsi selvillä!" toisessa paikassa. Ja kolmannessa: "Toimi vakavasti, järjestelmällisesti, johdonmukaisesti; ainoastaan täten saavutat päämääräsi." Jokaisen virikkeen epäilemistä, jokaisen mielikuvan tarkkaa tutkimista piti hän aivan välttämättömänä, jos mieli välttyä lukemattomilta yllättäviltä onnettomuuksilta. Muussa tapauksessa hän joutui hyppelehtimään pommien ja piikkilankojen sekaan.
Oli ollut aika, jolloin hän kykeni yllyttämään itsensä sellaiseen perinpohjaiseen itsensähillintään ja ajoittain saattoi noudattaa ankarimpiakin sääntöjä. Mutta aina hänet kumminkin kohtasi yllätys aivan odottamattomalta kulmalta. Vihdoin hän lakkasi toivomasta mitään täydellistä voittoa. Hän oli tyytynyt uskomaan, että viime aikoina lisääntynyt ikä ja kasaantunut viisaus olivat jossakin määrin hillinneet hänen äkkipikaisuuttaan, että hän oli, joskaan ei voittanut, niin ainakin hiukan rajoittanut maltittomuuttaan. Mutta tämä viimeinen hullutteluhan oli kaikkia edellisiä pahempi. Syöksyä läpi tämän kärsivällisen maailman vaunussa, joka — niin, miten paljon se mahtoikaan painaa? Ainakin tonnin, ehkä enemmänkin — ja yhtään välittämättä vahingonvaarasta. Paitsi itseänsä hän oli saattanut vaaralle alttiiksi vielä muitakin. Tuota ajatellessaan hän oli jälleen tarttuvinaan ohjauspyörään. Hän näki jälleen uhatun polkupyöräilijän köyristyneen seljän, hän pikemmin tunsi kuin näki jälleen moottoripyörän vinhan tulon ja sitten hän loputtoman silmänräpäyksen ajan suistui auttamattomasti kohti muuria…
Helvetti on luultavasti vain tuollainen tilanne, joka jatkuu äärettömiin…
Mitä hyvänsä olisi voinut olla hänen tiellään. Ja aivan kuin hänen ajatuksensa täytteeksi sukelsi tosiaankin unen maailmoista, jonne hän itse ei päässyt pakenemaan, jotakin kimeästi kirkaisevaa…
"Hyvä Jumala!" huusi hän, "jos olisin ajanut lapsen yli! Minähän olisin voinut hyvinkin ajaa lapsen yli!" Otaksuma iski hänen mieleensä salamana, yritti hävitä, mutta ajatus vangitsi sen jälleen. Oli luonteenomaista mr Britlingin öiselle kuvittelulle, että hänen piti nähdä tuo lapsi aivan yksilöllisin, selvin piirtein: kalpeanlaisena ja hintelänä olentona, jolla oli punerva tukka, tuijotteleva katse, kylkiluut kamalasti murskaantuneet hänen litistyessään vasten muuria, soran sekaan — se oli kauheata.
Mutta eihän tämä ollut oikein! Eihän hän ollut lasta loukannut! Hän oli vain syöksyttänyt vaunusta mr Direckin ja aiheuttanut hänen kätensä katkeamisen…
Hänen ansionsa ei kumminkaan ollut, ettei lapsi sattunut tielle!