Lapsi olisi voinut olla tiellä!
Pelkkä hyvä sattuma.
Hän makasi epätoivoissaan tuijotellen — niinkuin tahaton jumala tuijottelee moneenkin kohtaan tässä ällistyttävässä maailmankaikkeudessa — tuijotellen tuota pientä uhria, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut vain sen heti hävittääkseen…
2.
Jos hän ei ollutkaan murskannut lasta, niin toiset sensijaan olivat sen tehneet. Sellaista tapahtuu. Sijaistensa vuoksi hän oli joutunut monen lapsen surmaan vikapääksi…
Miksi milloinkaan ajetaan lasten yli? Äkkiä tunsi mr Britling kaikkien maailmassa sattuvien onnettomuuksien painon ja tuskan ja soimauksen itsessään.
Hän ei enää kysellyt miksi hän itse oli sellainen mieletön, vaan miksi me kaikki olemme sellaisia mielettömiä. Hän muuttui sivistyksen automobiilia kuljettavaksi ihmiseksi, joka huimassa ja kuitenkin tarkoituksettomassa ajossaan murskaa joka päivä tuhansia…
Tämä oli eräs mr Britlingin mielessään tekemiä temppuja. Siinä ilmeni taipumus ottaa oma itsensä lähtökohdaksi ja yleistää yleistämistään. Nykyajan ihmisissä on tämä ilmiö sangen yleinen. Hän ei ollut siinä määrin yksilöistynyt kuin yleensä edellytetään — laissa, historiassa, moraalisissa arvostelmissa. Hän saattoi tuntea edustavaa velvollisuutta. Omien tekojen aiheuttamista ankaroista tunnonvaivoista hän voi johtua mitä syvimmin syyttämään itseänsä automobiilinkuljettajana yleensä, tai koko Englannin, tai koko ihmiskunnan edustajana. Syytettyään itseänsä vieraansa ja automobiilinsa tärvelemisestä hän saattoi melkeinpä huomaamattaan siirtyä syyttämään itseään jokaisesta automobiilinkuljettajan aiheuttamasta onnettomuudesta siitä alkaen kun automobiili keksittiin. Nolottelijain pitkä sarja muuttui mr Britlingiksi. Tai pikemminkin mr Britling muuttui nolottelijain pitkäksi sarjaksi.
Tämä yksilöistymisen häälyväisyys teki mr Britlingin arvoitukselliseksi olennoksi monelle, joka noudatteli vanhaa persoonallisuuskäsitettä. Toisinaan hän tuntui olevan ilkeän itsekäs hirviö, jota ei kukaan osannut miellyttää eikä tyydyttää, mutta kun hän onnettomimmin ahdisteli rotunsa tai kansallisuutensa vikoja, suuntasikin hän itse asiassa moitteiden kärjen omaa itseänsä vastaan; kun hän taas tuntui itseensä syventyneeltä, itseänsä huomioivalta ja keskittyneeltä, niin hän todellisuudessa tutki itseänsä siinä toivossa, että keksisi vihjeitä ihmiskunnan voimaa ja toivorikkautta hävittäväin sekavaan syiden selvittämiseen. Ja nyt, yön miettehikkään murheen vallitessa olisi suojelusenkelillä ollut paljon päänvaivaa, jos hänen olisi pitänyt vetää raja ja osoittaa milloin mr Britling suri omaa häviötään ja omaa nöyryytystään ja milloin hän sureskeli yleisiä inhimillisiä heikkouksia, joissa hän itse oli runsain määrin osallisena.
Tämä hänen tajunnassaan sattuva valontaittuminen, joka sai keskittyneen ja yksilöistyneen Britlingin näkymään laajemmin, persoonattoman Britlingin pelkkänä edustajana, kahdensi samalla hänen omaatuntoansa ja vastuullisuuttansa. Persoonalliselle omalletunnolleen hän vastasi henkilökohtaisesta kunniastaan, veloistaan, rakentamastaan talosta ja niin edespäin, mutta persoonattomalle omalletunnolleen hän oli vastuussa koko maailmasta. Jälkimäiseltä näkökannalta jokin salatajuinen mielijohde kuvaili maailman munaksi, jonka hän oli muninut. Hänessä eli salatajuinen epäilys, että muna oli päässyt kylmenemään ja mädäntymään. Hän halusi ankarasti päästä sitä hautomaan. Hänen monipuolinen ja intoisa puhelunsa johtui suureksi osaksi tuosta kuvitelmasta, se oli alituista pyrkimystä levittämään henkistä höyhenpeittoaan yli odottavain tehtäväin…