"Ettekö halua hiukan kinkkua? Ja kahvia?
"Hyvä on tehdä työtä yöllä ja hyvä on aamulla herätä", sanoi mr Britling hykertäen käsiään. "Minä kirjoitin luullakseni lähes pari tuhatta sanaa. Sitä on niin rauhallinen, niin keskittynyt. Ja kohta aamiaisen jälkeen minä aion jatkaa."
VIIDES LUKU.
Päivä koittaa.
1.
Englannissa kesällä 1914 vallinnutta mielialaa kuvaa erittäin hyvin se seikka, että mr Britlingiä askarrutti kovin Irlannin selkkaus, kun hän sitävastoin melkeinpä tahallaan jätti ottamatta huomioon Saksan suunnalta uhkaavan sodanvaaran.
Saksan varustelut, Saksan vihamielisyys, Saksan jäykkä itsetietoisuus, kaikkialla maailmassa tuntuva brittiläisten ja saksalaisten etujen ristiriita, kaikki nuo tosiasiat olivat olleet selviä englantilaiselle tajunnalle jo yli neljännesvuosisadan. Kokonainen sukupolvi oli ehtinyt syntyä ja kasvaa Saksan sodan uhatessa. Liian kauan jatkuva uhka lakkaa uhkalta tuntumasta, ja tämä alinomainen mahdollisuus oli muuttunut Englannin tilanteen pysyväiseksi, tuskin missään määrin häiritseväksi piirteeksi. Se piti laivastoa virkkuna ja översti Rendesvous'ta rauhattomana; se kannusti vähäistä, eikä kuinkaan vaikutusvaltaisinta sanomalehdistön osaa julkaisemaan joukon varoituksia, joita mr Britling piti sietämättöminä; se oli aiheena yllytykseen, joka teki yleisen asevelvollisuuden naurunalaiseksi, ja salatajuisesti se vaikutti mr Britlingin kantaan lukemattomissa kysymyksissä. Niinpä se esimerkiksi lisäsi vanhoillisten Irlannin kysymyksessä osoittaman kevytmielisyyden hänessä aiheuttamaa harmia ja samoin hänen suuttumustaan, kun olivat kysymyksessä monet intialaisia ärsyttävät tai vieroittavat asianhaarat. Se vaivasi häntä ikäviin asti. Vaara oli olemassa, sitä ei käynyt kieltäminen, ja sittenkin hän uskoi sen olevan miinan, joka ei milloinkaan laukeaisi, lumivyöryn, joka ei koskaan lähtisi liikkeelle. Se oli vastus, tyhmyys, joka piti Eurooppaa lakkaamattoman harjoituksen alaisena ja nieli suunnattomia summia välttämättömiin varustuksiin. Kaikkien huomio kääntyi siihen, kuten äänekkääseen väittelyyn vierashuoneessa, mutta hän ei uskonut sittenkään, että inhimillinen heikkous ja typeryys saisi miinan todella räjähtämään. Hän oli ollut Ranskassa vuonna 1911, oli nähnyt miten lähelle yhteentörmäystä silloin oli jouduttu, ja se seikka, ettei yhteentörmäyksestä kumminkaan ollut mitään tullut, oli valtavasti lisännyt hänen luontaista taipumustaan uskomaan, että Saksa oli pohjaltaan tervejärkinen ja sen militarismi vain tyhjää pelottelua.
Irlannin pulma oli pahempi. Siinä hän tunsi parhaiden ponnistusten olevan tarpeen. Eräät vaikutusvaltaiset ja itsepintaiset henkilöt olivat ilmeisesti kärjistämässä asiaa sietämättömiin…
Hän kirjoitti koko aamupäivän — ja mitä kauemmin hän kirjoitti, sitä enemmän hänen alussa noudattamansa kylmäverinen tasapuolisuus vaihtui valitettavan ankaroiksi, meidän politikoitsijoitamme, poliittista naisväkeämme ja meidän kädestä suuhun elävää sanomalehdistöämme koskeviksi lausunnoiksi…
Murkinalle hän tuli kuluneessa, uupuneessa tilassa, ja joukko hra Heinrichin tekemiä kysymyksiä rasitti häntä kovin. Kysymysten tekeminen oli hra Heinrichin parantumaton luonteenpiirre, suurin osa hänen keskustelustaan muodostui kysymyksiksi ja vastauksiksi, ja hänen tiedonjanonsa oli yhtä ilmeinen kuin hänen vakaumuksensa, ettei saksaa saanut vain puhua, vaan että sitä oli puhuttava "kovalla äänellä." Kyselynsä hän aina aloitti sanalla "anteeksi", ja hän edellytti itsepintaisesti isäntänsä olevan kaikkitietävän — usko, jonka ylläpitäminen osoittautui äärettömän vaikeaksi innokkaassa kirjallisessa työssä vietetyn aamupuhteen jälkeen. Kun mr Direckin ilmestymisestä aiheutuneet tiedustelut ja onnittelut olivat hetkeksi tauonneet — mr Direck oli suoriutunut tapaturmasta niin lievin vaurioin, että oli kyennyt ystävällisen Teddyn avustamana nousemaan pukeutumaan ja tulemaan alas aterialle — niin hra Heinrich käytti tilaisuutta esittääkseen erään asian, joka pitkin aamupuolta oli hänen mieltään vaivannut, jopa siinä määrin, että nuorten Britlingien opinnot olivat siitä kärsineet.