Cecily teki myöntävän eleen.
"Ei sovi kieltää, että olen teitä ajatellut", sanoi hän.
"No niin, minähän olen puolestani tehnyt voitavani siihen suuntaan", sanoi mr Direck. "Minusta tuntuu, etten ole koko aikana juuri muuta tehnytkään."
"Mutta mitä me sitten tekisimme?"
Mr Direckin mielestä kysymys oli erinomaisen vilpitön. "Mitä tekisimme? Menisimme naimisiin", sanoi hän. "Ja niin edespäin."
"Letty on mennyt naimisiin — ja niin edespäin", sanoi Cecily katsoen vakavasti mr Direckiä silmiin, sillä hän tunsi ankarasti punastuvansa.
"Ja he voivat hyvin, eikö niin? Mikäli ymmärrän, elävät he mitä onnellisinta aikaa!"
"Ovat eläneet. Ja Teddy on mitä paras aviomies. Heillä on soma pikku asunto ja erittäin viehättävä pienokainen. He pelaavat hockeyta joka sunnuntai. Ja Teddy hoitaa tehtävänsä. Ja viikot ovat toistensa kaltaisia. He ovat kuin taivaassa. Mutta aina samassa taivaassa. Joka sunnuntai alkaa uusi taivaallinen viikko. Ja se, nähkääs, ei ole enää taivasta, vaan maata. He eivät tosin itse asiaa huomaa, mutta he alkavat ikävystyä. Minä olen tarkastellut heitä ja olen huomannut heidän alkavan ikävystyä ihan kamalasti. On sydäntäsärkevää havaita sellaista, sillä he ovat minun rakkaimpiani. Teddyn tapana oli aina laskea leikkiä heidän tulevasta asunnostaan, pienokaisesta ja Lettystä ja nyt — ovat sukkeluudet lopussa. Vain silloin tällöin sattuu jokin uusi sukkeluus syntymään. Aivan samoin kuin kukkarikasta kevättä seuraa — kesä. Ja Letty se vain istuskelee eikä enää laula. He toivovat, että tapahtuisi jotakin uutta… Samoin on mr ja mrs Britlingin laita. He rakastavat toisiansa. Paljoa enemmän kuin kumpikaan heistä aavistaa. Oli kerran aika, luullakseni, jolloin hekin elivät taivaallista elämäänsä. Kunnes alkoi äkkiä sattua, ettei mitään uutta enää sattunut…"
"No niin", virkkoi mr Direck, "mutta sopisihan matkustella".
"Mutta se ei ole oikeata tapahtumista", väitti Cecily.