"Minulle on aina kerrottu, että hän on taivaan ja maan luoja."
"Se on juutalaisten Jumala, jonka kristityt omaksuivat. Se on puoskarijumala, jonkinlainen yleislääke. Se ei ole minun Jumalani."
Letty harkitsi noita omituisia ajatuksia.
"En ole koskaan ajatellut häntä sellaiseksi", sanoi hän vihdoin. "Se asettaa kaikki uuteen valoon."
"En minäkään aikaisemmin. Vasta nyt… Olen äkkiä sen keksinyt ja kirkkaasti tajunnut. Tajuan sen niin kirkkaasti, että ihmettelen, miksi en ole sitä aina tajunnut… Onhan näet niin helppoa ymmärtää, että on olemassa Jumala, ja kuinka syvä ja ihmeellinen ja veljellinen hän onkaan, kun ajattelee noita rakkaita poikia, jotka tuhansittain, sadoin tuhansin, ovat uhranneet elämänsä… Niin, saksalaiset pojat ovat tehneet samoin… Heillä oli toisenlainen käsitys julmuuksista, vääryydestä, väkivaltaisesta hyökkäyksestä — heillä oli tuosta toinen käsitys. He uhrasivat elämänsä — he uhrasivat elämänsä… Nuo kalliit elämät, joita toivon auringonpaiste valaisi.
"Ettekö huomaa, Letty, että asian täytyy olla niin? Ettekö huomaa?"
"En", sanoi hän, "minä olen käsittänyt asian toisin."
"Mutta minulle se on aivan selvää", sanoi mr Britling. "Vaikka koko maailmassa ei olisi muuta kuin toisiimme kohdistuva sääli tai se rakkaus, joka saa teidät itkemään tämän lempeän lokakuunauringon paisteessa, tai se rakkaus, jota minä tunnen Hugh'ta kohtaan — vaikka mitään muuta ei olisi olemassa — vaikka kaikki muu olisi julmuutta, pilkkaa, likaa ja katkeruutta, olisi sittenkin varma, että rakkauden ja oikeuden Jumala on olemassa. Vaikka koko maailmassa ei olisi muuta merkkiä Jumalan olemassaolosta kuin se jumalallisuus, jonka olemme pojissamme nähneet, vaikka meillä ei olisi muuta valoa kuin rakkautemme…
"Ettehän ole pahoillanne, vaikka puhummekin tällaista?" kysyi mr
Britling. "Minä en voi nyt ajatella mitään muuta kuin tätä Jumalaa,
Jumalaa, joka oli Hugh'ssa ja Teddyssä ilmiselvänä, ja kuinka hän on
tuleva maailman valtiaaksi…"
"Tuo taisteleva Jumala", toisti Letty. "Minä en ole milloinkaan ajatellut häntä sellaiseksi."