Mr Britling pääsee selvyyteen II

by H. G. Wells

"Tietysti hänen täytyy olla sellainen", sanoi mr Britling. "Kuinka voisi Jumala olla persoona, kuinka hän voisi mitään merkitä ihmiselle, ellei hän olisi rajoitettu ja — inhimillinen kuten mekin… Ellei olisi mitään olemassa hänen ulkopuolellaan ja häntä vastassa."

11.

Letty kulki hitaasti takaisin yli sänkipeltojen kohti asuntoaan.

Hän oli keskustellut mr Britlingin kanssa tunnin ajan, ja kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat tuohon muuttuneeseen ja yksinkertaistuneeseen mieheen, joka puhui Jumalasta samalla tavalla kuin hän voi puhua näkemistään linnuista tai puusta, jonka suojassa hän oli ollut. Ja mr Britlingiä koskeviin ajatuksiin kutoutui tuo omituinen käsitys Jumalasta rajallisena henkilönä, joka saattoi tulla yhtä läheiseksi kuin Teddy ja kuiskata rakkauden sanoja elämän pimeydessä. Hänellä oli hupainen tunne, että Jumala todellakin taisteli kuten mr Britling ja että mr Britling rakasti niinkuin Jumala, vaikka hänen näköpiirinsä olikin sanomattoman paljon ahtaampi. Letty piti hänestä hänen karttojensa ja unelmiensa ja sen suorasukaisuuden vuoksi, joka ilmeni hänen puheessaan. Oli omituista, kuinka Teddy-vainajaan kohdistuva painostava ajatus nyt oli hävinnyt hänen mielestään. Hänet valtasi kokonaan tunne, että jokin oli loppunut ja että jotakin uutta alkoi, ikäänkuin olisi hänen elämässään lehti kääntynyt ja kaikki ollut uutta. Muutamiin vuosiin hän ei ollut omistanut uskonnolle muuta kuin halveksivia ajatuksia, koska hänen kehittyvä älynsä oli sen kumonnut anteeksiantamattoman pakon ja tyhjäin vaatimusten järjestelmänä, kiistan esineenä asiassa, jossa ei ollut muuta kuin teennäisiä kiistan syitä. Hän oli ollut onnellinen ateisti. Hän oli leikkinyt auringonpaisteessa kuten luonnon olento mitä täydellisimmin luottaen sen maailman pohjimmaiseen hyvyyteen, jossa hän eli. Hän oli kieltäytynyt ajattelemasta mitään kiusallisia tai epämiellyttäviä asioita. Kunnes sodan verinen käpälä oli pyyhkäissyt pois hänen luottamuksensa. Teddy, leikkitoveri, oli poissa, rakkauden leikki oli iäksi lopussa samoinkuin elämän raikas sellaisenaan hyväksyminen. Ja Teddyn sijaan oli tullut elämän suru, elämän surkuttelu ja tämä Jumalan siirtyminen äärettömistä etäisyyksistä hänen oman olemuksensa välittömään kosketukseen.

Mr Britling oli jäänyt kartastonsa seuraan. Hän makasi pitkänään pensasaidan vieressä kirja avoinna edessään. Vain vähän aikaa sitten hänen puuhansa olisi Lettystä tuntunut typerimmältä, mitä ajatella saattaa. Mr Britling piirteli täytekynällään hyvin huolellisesti punaisia rajaviivoja karttoihinsa. Mutta nyt Letty sen ymmärsi.

Hän ymmärsi, että nuo mr Britlingin piirtelemät punaiset viivat voivat lopultakin osoittautua viisaammiksi ja lujemmiksi kuin diplomaattien kaupanteot…

Viimeksi kuluneena tuntina mr Britling oli muuttunut hänelle hyvin läheiseksi. Letty tunsi itsessään aivan uudenlaista kiintymystä häneen. Hän ei ollut milloinkaan ennen aprikoinut suhteitaan muiden kuin Teddyn ja itsensä välillä. Nyt hän äkkiä tuntui avautuvan koko maailman myötätunnolle. Tuo uusi ajatus, että on olemassa lempeä Jumala, joka taistelee omaa taisteluansa ja jonka sukulaiseksi mr Britlingin ja Teddyn voi ajatella — se oli vaikuttanut voimakkaasti hänen mielikuvitukseensa. Hän piili syksyisessä auringonpaisteessa. Hän oli pienessä linnussa, joka oli näyttänyt niin luottavalta ja ystävälliseltä. Kaikessa, mikä oli ystävällistä ja hyvää, kaikessa, mikä oli hellää, oli Jumala. Tuhannet vanhat lauselmat, joita hän oli lukenut tai kuullut, niistä paljoakaan välittämättä, lauselmia, jotka olivat levänneet lahoavina luina hänen muistissaan, tulivat äkkiä lihaksi ja heräsivät eloon. Tämä Jumala — jos tämä oli Jumala, niin ei todellakaan ollut järjetöntä sanoa että Jumala on rakkaus, että hän on ystävä ja seuralainen… Hänen seurassaan saattoi olla mahdollista kestää elämää, jossa Teddy ja hän eivät enää milloinkaan vaeltaisi vierekkäin eivätkä enää suunnittelisi tulevaista onnea. Olihan hän oikeastaan ollut hyvin onnellinen; hänen onnensa oli ollut ihmeellinen. Hän oli kokenut paljon enemmän onnea, paljon enemmän rakkautta yhtenä lyhyenä vuotena kuin useimmat ihmiset koko elämänsä aikana. Ja niin olivat Lettyn tunteet nyt vaihtuneet, että hän lähdettyään ulos pää täynnä murhan ja koston ajatuksia, palasi takaisin auringon laskiessa ajatellen sääliä, ajatellen niitä tuhansia Teddyn hyvyyden ja hellyyden ilmauksia, jotka kenties lopultakin olivat vain viittaus Jumalan rajattomaan hyvyyteen ja hellyyteen… Mitä oikeutta hänellä oli kalpeaan ja katkeraan murheeseen, itsekkääseen ja kostonhimoiseen, kun vanha Britling yhä voi suunnitella laupeuden aikakautta maan päälle ja yli koko maailman lepäsi punerva kultainen auringonpaiste lämpöisenä kuin Teddyn hymy…

Hänen täytyi mennä tupaan, suudella Cissie'ä ja asettaa paketti pois näkyvistä, kunnes voisi keksiä jonkin sotilasparan, jolle sen lähettäisi. Surunsa vallassa hän oli ollut Cissie'lle armoton. Hän oli itsekkäässä surussaan kohdellut Cissie'ä niinkuin olisi voinut kohdella jotakin tuolia tai pöytää, ollenkaan ajattelematta, että Cissie saattoi olla väsynyt, että hän saattoi uneksia tulevaa onnea. Cissie'llä oli rakkauden leikki vielä leikkimättä, ja hänen miehensä oli jo khakipuvussa. Heillä ei tulisi olemaan sellaista vuotta kuin Lettyllä oli ollut ennenkuin sota pimensi maailman. Ennenkuin Cissie voi mennä naimisiin, täytyi rauhan palata, ja rauha oli vielä kaukana. Ja Direck tulisi joutumaan vaaranalaiseksi hänkin…

Letty kulki pienen metsikön läpi ja yli jalkaportaan, josta tupa näkyi. Siellä se lepäsi suurten pähkinäpuitten keskellä, ja ikkunoissa hehkui laskeva aurinko. Tummanpunaiset köynnösruusut, jotka hän ja Teddy olivat istuttaneet, kukkivat yhä oviaukon yläpuolella. Ovi oli auki ja ihmisiä näkyi liikkuvan eteisessä.

Tuosta tuli ulos joku, joku vieras puettuna outoon sotilaspukuun, ja hänen takanaan näkyi khakipukuinen mies — sehän oli mr Direck. Ja hänen takanaan tuli Cissie.