Mutta tuo vieras!
Hän laskeutui alas ovelta ja kulki kohti puutarhan veräjää…
Kuka — kuka oli tuo vieras? Hän oli puettuna kummallisiin ulkomaalaisiin vaatteisiin, jonkinlaisesta sinisestä kankaasta tehtyihin ylhäältä väljiin housuihin ja puseroon, ja hänen vasenta käsivarttaan kannatti valkoinen side. Hänen hattunsa oli työnnetty takaraivolle ja hänellä oli täysiparta…
Hän oli aivan outo, muukalainen. Letty ei tiennyt, oliko hän menettämässä järkensä. Tietysti tuo oli muukalainen!
Sitten vieras astui askeleen, omituisen askeleen sivulle päin, hän ikäänkuin hypähti polkua astellessaan ja samassa silmänräpäyksessä hän lakkasi olemasta outo ja muukalainen. Hän muuttui hämmästyttävän, uskomattoman tutuksi astuessaan tuon askeleen…
Ei!
Lettyn hengitys taukosi. Koko hänen olentonsa tuntui lakkaavan olemasta. Ja kun tuo muukalainen, joka oli hänelle samalla niin uskomattoman tuttu, oli hetkisen tuijottanut hänen liikkumatonta hahmoansa, niin hän heilutti hattuaan — tehden liikkeen, joka lopullisesti kruunasi ja vahvisti tuttuusvaikutelman. Letty ei antanut merkkiäkään vastaukseksi.
Ei, tuo tuttuus oli vain olosuhteiden mieletöntä oikuttelua.
Tuo vieras tuli kenties Belgiasta kertomaan jotakin Teddystä…
Sitten Letty itsekin hämmästyi omaa ääntänsä, järjetöntä, hullunkurista äännähdystä — se oli aivan samanlainen kuin se ääni, jota käytetään jäljiteltäessä lapsille lehmän ammumista. Hän sanoi: "Muu-uu."