"Ei", virkkoi Letty pysähdyttäen hänet.
"Mutta hän tulee iloiseksi —"
Letty seisoi miehensä tiellä. Hän oli näkevinään, kuinka mr Britling äkkiä heräisi unestaan, jossa hän kuvitteli Jumalan hallitsevan Maailman Yhdysvaltoja — heräisi ottamaan osaa Teddyn onnellisen palaamisen synnyttämään iloon…
"Ei", sanoi hän, "se saisi hänet vain ajattelemaan jälleen Hugh'ta, — ja hänen kuolemaansa. Älä mene nyt Teddy. Mitäpä hän sinusta?… Anna hänen olla rauhassa sellaiselta… Anna hänen uneksia kartastonsa ääressä… Hän ei ole niinkään lohduton — jos tietäisit… Minä kerron sinulle, Teddy — kun voin…
"Mutta juuri nyt — Ei, hän ajattelisi taas Hugh'ta… Anna hänen mennä… Hänellä on Jumalansa ja kartastonsa mukanaan… Ne merkitsevät enemmän kuin luuletkaan."
TOINEN LUKU.
Mr Britling kirjoittaa aamunkoittoon asti.
1.
Muutamia viikkoja oli kulunut. Nyt oltiin marraskuun keskivaiheilla, ja mr Britling istui paksuun, lämpöiseen yönuttuunsa ja laamapyjamaansa kääriytyneenä työpöytänsä ääressä tavantakaa kirjoittaen erästä tutkielmaa, tutkielmaa, joka ilmaisi suunnattoman korkealle tähtääviä tarkoitusperiä, sillä sen nimenä oli "Kuinka maailmaa paremmin hallittaisiin".
Viime aikoina oli onnettomuus häntä kovin rasittanut. Päivisin elämä oli siedettävää, mutta öisin — ellei hän puolustautunut tekemällä työtä — tulivat sodan hävitykset ja julmuudet sietämättömään tapaan hänelle irvistelemään. Milloin häntä ahdistivat pitkät pakolaisjonot, milloin hän ajatteli kaatuneita, jotka makasivat jäykkinä ja vääntyneinä lukemattomissa kauhistuttavissa asennoissa. Toisinaan hän taas vajosi kokonaan pelottavana uhkaavan taloudellisen ja yhteiskunnallisen hajaannuksen aavisteluihin… Toisella kertaa hän ajatteli haavoja sekä sodassa saatujen vammojen ruumiillisesti ja henkisesti runtelevaa vaikutusta. Joskus hän ajatteli pahuuden riemuvoittoa. Typerät ja riemuitsevat henkilöt rehentelivät maailmassa, jonka typeryys oli hävittänyt, kopein elein, lisääntyneen merkityksen tyytyväinen hymy mielessään, kaiken harkinnan, maltillisuuden ja hyväntahtoisuuden viha muuttuneena pilkalliseksi halveksimiseksi. Ja heidän tallaamaansa tantereeseen sekoittuen makasi Hugh'n ruumis, kasvot maata vasten. Pojan takaraivossa oli hyytyneeseen vereen tahraantuneiden hiusten reunustama — hiusten, jotka olivat aikoinaan olleet "pehmeät kuin untuvat linnun rinnassa" — suuri, punainen reikä. Tuon reijän hän aina näki armottoman selvästi. Ne astelivat hänen ylitsensä — ollenkaan välittämättä. Ne polkivat saveen hänen hienojen aivojensa hajalleen singonneita osia…