"Minä autan teitä varsin mielelläni", virkkoi mr Britling. "Mutta miten olikaan, en minä teistä sitä ajatellut. Miten olikaan, en tullut ajatelleeksi sitä teistä —"
"Mitä te sitten minusta ajattelitte?" kysyi Teddy.
"Sota astuu meidän oman kynnyksemme yli… Tietysti teidän pitää lähteä — jos tahdotte."
Hän mietti. Oli omituista nähdä Teddy tuossa mielentilassa, päättäväisenä, vakavana ja käytäntöön panevana. Hän tunsi tehneensä aiemmin Teddylle vääryyttä; tuo nuori mies ei ollutkaan niin jokapäiväinen kuin hän oli luullut…
He ryhtyivät pohtimaan asian yksityiskohtia ja sen taloudellista puolta. Kävisi kenties välttämättömäksi ottaa laina Teddyn varustamista varten, jos hän piankin saisi upseerinarvon. Sitäpaitsi oli pari muuta pikku juttua… Mr Britling torjui luotaan erään naurettavan mielikuvan: hän muka oli luovuttamassa varoja lähettääkseen Teddyn johonkin, mistä ei nuorella miehellä enempää kuin Lettylläkään ollut oikeata käsitystä…
Seuraavana päivänä Teddy polkupyöränsä selässä hävisi Lontooseen päin. Hän oli päättänyt asettua sinne voidakseen sitä uutterammin harjoitella. Hän oli innokas. Teddy ei ollut milloinkaan ennen ollut innokas. Mrs Teddy tuli Dower House'iin hoitamaan sihteerintointa ja koetti olla näyttämättä itsetietoiselta ja tärkeältä.
Kahta maanantaita myöhemmin saapui mr Britlingin luo, joka istui ruusutarhassa suurus-savujaan imeskellen, juoksujalassa ja silmät loistaen innostunut pieni poika. "Pappa!" kirkui poika. "Teddy! Khaki yllään!"
Toinen nuori Britling kierteli hyppien itse sankaria, joka käveli mrs Britlingin vierellä ja koki olla näyttämättä liian hyökkäävältä ja sotilaalliselta. Hän näytti koko mieheltä khakipuvussaan ja oli poikamaisempi kuin koskaan ennen. Mrs Teddy asteli jäljessä, tyynenä ja ylevänä.
Mr Britlingin mieleen johtui jälleen tuo ajatus, että nämä nuoret ihmiset eivät oikein tienneet, mihin olivat menossa. Hän olisi halunnut olla itse khakiin puettuna ja arveli, ettei tuo omantunnonpistos silloin pääsisi siinä määrin vaivaamaan.
Iltapäivä, jonka hän vietti heidän seurassaan, sai hänet yhä syvemmin vakuutetuksi siitä, etteivät he ymmärtäneet yhtään mitään. Elämä oli näihin asti ollut heille niin lempeä, että Teddyn sotaanlähtökin tuntui heistä vain jonkinlaiselta huvittavalta seikalta. Asia, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, oli kieltämättä vakava, mutta samalla ilahduttava ja sangen kunnioitettava. Siitä johtui, että hän esiintyi oudossa asussaan ja oli kadulla kulkiessaan sotilaallisten tervehdysten esineenä… He pohtivat kaikkia hänen sotilasuransa mahdollisuuksia yhtä ihastuneina kuin lapset, jotka juttelevat uuden leikin hyvistä puolista. He sallivat Teddyn kohota hirvittävän nopeasti sotilasarvosta toiseen. Hän otaksui tuota pikaa saavansa upseerinvaltakirjan.