Saksalaisen mielenlaadun erikoinen ilkeys sodansyttymisen selityksenä oli mr Britlingille kuitenkin vielä riittämättömämpi ja kestämättömämpi kuin hänen ensimäinen, epätäydellisestä hahmoiteltu ajatuksensa, jonka mukaan militarismin ja rauhallisen ihmiskunnan vastakohta oli sama kuin keskusvaltojen ja venäläis-ranskalais-englantilaisen liiton vastakohta. Se johti loogillista tietä siihen päätelmään, että Saksan kansan sukupuuttoon hävittäminen oli ainoa yleisen maailmassa vallitsevan hyvänsuopaisuuden tae — päätelmään, joka huonosti vastaa hänen luontoperäistä hyväsydämisyyttään. Missään tapauksessa ne saksalaiset, jotka hän oli tavannut ja joihin hän oli tutustunut, eivät olleet julmia eivätkä vihamielisiä. Hän palasi itsepintaisesti tuohon ajatukseen. Painetun sanan ja saastaisen kuvan katkeruudesta ja alhaisuudesta hän palasi elävään elämään, inhimillisyyteen ja todellisiin ansioihin, esimerkiksi — nuoreen Heinrichiin.
Hänhän oli sitäpaitsi täysin saksalainen nuori saksalainen — täysin preussilainen nuori preussilainen.
Toisinaan oli yksin nuori Heinrich estämässä mr Britlingiä uskomasta, että Saksa ja koko saksalainen rotu oli olemukseltaan pahaa, tekopyhää rosvokansaa. Nuori Heinrich muuttui jonkinlaiseksi kansansa puolustaja-asianajajaksi mr Britlingin tuomioistuimen edessä (ja hänen olallaan istui suunnattoman pullea orava). Heinrichin raikkaat, punervat, uutterat kasvot, olivat kovin totiset, hän korjasi silmälasejaan, sanoi "anteeksi", pisti väliin kysymyksiänsä ja vaati täsmällisiä arvostelmia…
Lähtönsä jälkeen oli tuo nuori mies lähettänyt "Familie Britlingille" kaksi postikorttia terveisineen sekä kirjeen, jonka mr Britlingin amerikkalainen kustantaja oli hyväntahtoisesti toimittanut perille. Kerran hän oli vielä lähettänyt tietoja erään Norjassa asuvan ystävän välityksellä. Postikortit merkitsivät vain eräitä kohtia hämmentyneen, kutsuntaan rientävän rauhanystävän matkalta halki Hollannin. Amerikassa käväissyt kirje saapui kahta kuukautta myöhemmin. Hänestä oli tehty sotilas mitä suurimmalla kiireellä. Hän oli ollut kolme viikkoa harjoituksissa, maannut kaksi viikkoa sairaalassa ankaran vilustumisen johdosta ja oli sitten saanut lähteä Belgiaan kuormastokuskiksi — hänen isänsä oli ollut hevoskauppias, joten hän oli perehtynyt hevosiin. "Jos minulle jotakin sattuisi", kirjoitti hän, "niin olkaa hyvä ja lähettäkää ainakin viulu erittäin huolellisesti äidilleni". Oli merkittävää, että hän kertoi saaneensa erittäin mukavan asunnon Courtrai'ssa "hyvien kelpo ihmisten" luona. Kelpoisuudessa oli kuitenkin rajoituksensa. "Mutta me emme koskaan puhu sodasta", lisäsi hän. "On parempi olla siitä puhumatta." Hän mainitsi viulun myöskin myöhemmässä, Norjan kautta kulkeneessa kirjeessään. Siinä hän valitti joutuneensa kauaksi Courtrai'n lihapadoista. Hän oli ollut Posenissa ja oli nyt Karpateilla. Lunta polviin asti ja kovin "epämukavaa"…
Sitten kaikki uutiset äkkiä loppuivat.
Kului kuukausi toisensa jälkeen, eikä häneltä saapunut enää kirjettä.
"Hänelle on tapahtunut jotakin. Kenties hän on joutunut vangiksi…"
"Minä toivon, ettei pikku Heinrichimme ole saanut pahoja vammoja…
Kenties hän on haavoittunut…"
"Tai kenties eivät päästä hänen kirjeitänsä tulemaan… On sangen luultavaa, etteivät päästä."
5.