Mr Britling saattoi istua nojatuolissaan tuleen tuijotellen ja palautella mieleensä ristiriitaisia Saksan muistojaan — muistoja miellyttävästä maasta ja ystävällisestä kansasta. Hän oli viettänyt siellä monta miellyttävää loma-aikaa. Vielä 1911 oli koko Britlingin perhe matkustanut Rotterdamista Rheiniä ylöspäin, käynyt monessa suuressa kaupungissa ja viettänyt hauskan, aurinkoisen kuukauden Neukirchenissä Oderwaldissa.
Tuo pieni kylä sijaitsee korkealla vuorten ja metsikköjen keskessä. Sen todellinen keskipiste on ravintola lehmuksineen ja — Adam Meyer. Ainakin silloin Adam Meyer todella oli siellä. Vaikeata on tietää, onko hän siellä vielä, mutta jos on ja vaikka hän eläisi satavuotiaaksi, niin ei hän koskaan enää saa nähdä yhdenkään ystävällisen englantilaisen saapuvan Blaue Dreieckeen tai Weisse Streicheen nauttimaan hänen vierasvaraisuuttaan. Siinä on välillä verivirtoja ja tuhansia vihan muistoja…
Kylä oli mitä vieraanvaraisin. Ei ainoastaan ravintola, vaan myöskin kaikki muut talot lehmustorin ympärillä, suutarin ja postineidin talot, niin, jokaikinen talo, paitsi pastorin, oli täynnä Adam Meyerin kesävieraita. Ja kaikkialla kävi ja heilui Adam Meyer pitäen huolta siitä, että he söivät hyvin, nukkuivat hyvin, saivat kuulla musiikkia eivätkä jääneet vaille kuutamon suomaa nautintoa — isäntä, joka unohti oman etunsa vieraanvaraisuutensa vuoksi, ravintolanpitäjä, joka oli kiintynyt ravintolaansa kuten taideniekka taiteeseensa.
Siellä oli ollut musiikkia, kuutamoa, luontevaa saksalaista tunnelmallisuutta, hartaita saksalaisia ääniä, suuret yhteiskekkerit Stuhl-Wagenissa, pojat olivat leikkineet hyvin järjestettyjä leikkejä saksalaisten lasten kanssa, Hugh oli kulkenut jalkapatikassa Kurtin ja Karlin kanssa tullen heidän uskotukseen, ja vihdoin oli ollut huvitilaisuus, joka oli ikäänkuin kaiken kruununa, tanssiaiset, joissa musiikista pitivät huolta muutamat mr Britlingin keksimät mustalaismusikantit ja jossa tilaisuudessa saksalaiset opettivat englantilaisille joukon huvittavia ajanvietteitä, kori-, peruna- ja panttileikkejä, englantilaiset taas perehdyttivät saksalaisia two-stepin vapaisiin muotoihin. Kaikki lauloivat "Britannia, Rule the Waves" ja "Deutschland, Deutschland über Alles", Adam Meyer kiipesi tuolille ja piti pelottavan puheen, murteensekaisemman kuin milloinkaan, juotiin tukevasti olutta ja mehuja kuutamossa lehmuksen alla…
Jälkeenpäin oli säännöllisin väliajoin lähetelty toisilleen postikortteja ja terveisiä, joista vasta sota teki lopun.
Oikein miellyttävää väkeä olivat olleet nuo saksalaiset, jotka pitivät auringosta ja vihreydestä ja joille "Frisch auf" tuntui olevan luontevin tunnussana. Mr Britling muisteli yksityisiä ihmisiä tuosta joukosta, muisti miesten hauskat, viheriät tai siniset pikku hatut, joissa välttämättä oli terhakka höyhen takana, heidän hyväntahtoisen pyylevyytensä, jota ylöspäin väännetyt viikset eivät voineet salata, vaaleaveriset, rauhalliset naiset, jotka olivat sangen ymmärtäväisiä, kun oli kysymyksessä tämän elämän mukavuus, ja hyvin ystävällisiä lapsille, heidän totista iloaan maisemain, taiteen ja Suurten Kirjailijain teosten edessä, heidän alinomaista lauluihailuaan ja heidän muovautuvaisuuttaan Adam Meyerin käsissä. Hän muisteli pehmeätä eteläsaksalaista maisemaa, joka levisi näkyviin laajana ja kauniina, pieniä, siroja kaupunkeja punaisine kattoineen, vanhoja linnoja, suuria, hyvinvoipia maalaistaloja, sievästi reunustettuja käymäteitä, vieraanvaraisia ravintoloita ja koruttomia, alinomaa esiinsukeltavia "Aussichtsturme".
Hän näki nyt kaikki nuo muistot sanomattoman surumielisyyden harson läpi — ikäänkuin kadotetun maailman, kuin tarun kaupungit, jotka ovat vaipuneet meren syvyyteen.
Oikein miellyttävää väkeä aurinkoisessa maassa! Mutta samalla häntä alituiseen vaivasivat Visén murhat, Dinantin verilöylyt, Louvainin joukkomurhat, veriset ja kauhistuttavat teot, joiden uhriksi oli joutunut oikeudettomasti ahdistettu ja oikeudettomasti kohdeltu rauhallinen väestö, murhat, joita oli tehty ilkeästi ja tekopyhästi puhuen oikeamielisyydestä ja rodun paremmuudesta.
Nuo molemmat kuvat eivät voineet yht'aikaa esiintyä selvinä hänen tajunnassaan. Kun hän ajatteli sitä lupauksen rikkomusta, jonka nojalla nuo murhaavat armeijat oli lähetetty rauhalliseen Belgiaan, sitä rikosta, joka oli hävittänyt maan kaupungit, polttanut sen kylät ja täyttänyt Ardennien kauniit solat verellä, savulla ja kauhulla, niin hän tunsi itsekylläistä närkästystä, joka oli luonteeltaan täysin teutonista, joka hetkiseksi hukutti hänen äskeisen ystävällisyytensä ja jokaisen Saksaan kohdistuvan ystävällisen ajatuksen, joka herätti hänessä hävityshalua ja piinasi häntä synnyttämällä halua kuulla puhuttavan kuolemasta, kuolemasta ja taaskin kuolemasta kaikkien Saksan kaupunkien ja kotien vieraana…
6.