Jonkun tulevan aikakauden onnellisemmasta lukijasta — jos tämä vaatimaton kertomus vielä tulevina aikoina löytää lukijoita — on tuntuva uskomattomalta, kun hän saa kuulla, kuinka suuren osan mr Britlingin henkistä elämää tänä aikana täytti pelkkä sodankäynnin kauhuihin ja julmuuksiin kohdistuva ajattelu. On turhaa ja toivotonta koettaa nyt kuvitella, kuinka tuo tulevaisuuden lukija suhtautuu tähän sotaan; se näkyy hänelle kenties voimakkain dramaattisin hahmopiirtein, tuntuu kenties oikeudenmukaiselta, loogillisesti välttämättömältä, monien raja-aitojen polttamiselta ja monien esteiden hävittämiseltä. Mr Britling oli liian lähellä likaa, tuskaa ja kiukkua voidakseen löytää lohdutusta tuollaisista suurista näköaloista. Joka päivä jokin uusi pahuutta ilmaiseva yksityiskohta haavoitti hänen mieltänsä. Sen saattoi tehdä esimerkiksi jonkin belgialaisen pakolaisen koruton kertomus. Kylässä oli eräs Alostista kotoisin oleva tyttö, joka oli kuullut kiväärin laukaukset, kun hänen kansalaisiaan, hänen tuttaviaan ammuttiin; hän oli nähnyt vieläkin veren tahraaman seinän, jonka edustalla kaksi hänen murhattua serkkuansa oli kuollut, ja sen juovikkaan hiekan, jota pitkin heidän ruumiitaan oli laahattu; kolme saksalaista sotamiestä oli ollut majoitettuna hänen kotiinsa, hänen ja hänen sairaan äitinsä luo, ja he olivat vapaasti puhuneet tuosta verilöylystä, jota suorittamaan heidät oli komennettu. Yksi heistä oli siviilielämässä nuori opettaja ja kertoi, että hänen oli ollut pakko surmata eräs nainen ja pieni lapsi. Tyttö ei ollut tahtonut sitä uskoa. Kyllä, hän oli tehnyt sen! Tietysti hän oli sen tehnyt! Hänen upseerinsa oli käskenyt ja seisonut hänen läheisyydessään sill'aikaa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin totella. Mutta siitä lähtien hän ei voinut nukkua, ei voinut unohtaa.
"Meidän täytyi rangaista väestöä", oli hän sanonut. "Meitä oli ammuttu."
Sitäpaitsi hänen upseerinsa oli ollut humalassa. Oli ollut mahdotonta ryhtyä mihinkään keskusteluihin. Hänen upseerinsa oli aina vääjäämätön luonteeltaan.
Yhä uudelleen koetti mr Britling kuvailla mieleensä tuon nuoren opettaja-sotilaan Alostista. Hän näkyi kalpein kasvoin, tuijottavin katsein, lasisilmineen, joiden takana silmät vuotivat vettä, ja tuon murhan jättämine muistoineen…
Samoin saattoi vaikuttaa jokin murha tai silpominen, jonka Van der Pant kertoi tapahtuneen Antwerpenissä. Belgiassa olevat saksalaiset ampuivat usein naisia, eikä ainoastaan vaarallisen vakoilemisen vuoksi, vaan myöskin mitättömien loukkausten takia… Sitten seurasi saksalaisten linjalaivain vierailu Whitbyssä ja Scarborough'ssa, jolloin muitten uhrien mukana sai surmansa joukko koulumatkalla olevia lapsia. Tuo loukkasi mr Britlingiä suunnattomasti, paljoa enemmän kuin Belgiassa tehdyt rikokset. Nehän olivat englantilaisia lapsia. Täällä kotona!… Kun eräs flanderilaisia pakolaisia tuova laiva torpedon satuttamana upposi vieden mukanaan ison joukon ihmisiä, niin tuo tapaus loi hänen mieleensä säälinsekaisia kuvia moneksi päiväksi. Zeppelinien retket, jotka hitaasti lisääntyivät, aloittivat hyödyttömän verityönsä ennen v. 1914 loppua… Mr Britlingiä lohdutti huonosti se ajatus, että englantilaiset kodit, naiset ja lapset itse asiassa joutuivat kokemaan samaa, mitä meidän laivamme monia kymmeniä kertoja olivat antaneet viattomain ihmisten Afrikan ja Polynesian kylissä kokea…
Kuukausi kuukaudelta sota kävi katkerammaksi ja julmemmaksi. Vuoden 1915 alussa saksalaiset aloittivat upotussodan, ja joitakin aikoja kohdistui mr Britlingin myötätunto etupäässä upotettujen alusten miehistöihin ja matkustajiin. Hän huomasi kauhukseen, että saksalaiset sukellusvenheet olivat yhä haluttomampia antamaan varoitusta uhreilleen; hän ei tajunnut niitä ankaroita syitä, jotka tekivät jokaisesta sukellusvenhehyökkäyksestä epätoivoisen taisteluhaasteen henkeen ja vereen asti. Veden alla liikkuvat saksalaiset näet olivat ryhtyneet taistelemaan merivaltaa vastaan, joka oli paljoa rikkaampi, tukevampi ja taitavampi, vakavampi ja vaiteliaampi kuin heidän. Moneen kuukauteen ei mr Britling saanut selkoa upotussodan todellisesta kulusta. Sukellusvenhe toisensa jälkeen lähti saksalaisista Pohjanmeren satamista milloinkaan palaamatta. Ei puhuttu mitään vangeista, englantilaiset ihmisten kalastajat eivät julkaisseet mitään kerskuvia tiedonantoja; sukellusvenhe toisensa jälkeen hävisi kaamean salaperäisesti… Vasta myöhemmin mr Britling alkoi kuulla kuiskeita ja muodostella itselleen käsitystä tuosta hiljaisesta, tukahduttavasta otteesta, joka etsi vedestä saalistaan.
Falaba-rikosta, jota tehtäessä saksalaisten matruusien sanottiin pilkanneen hukkuvia uhrejaan, seurasi Lusitanian upottaminen. Silloin kävi todellinen kiukun aalto kautta valtakunnan. Viha synnytti vihdoinkin vihaa. Isossa-Britanniassa ja Etelä-Afrikassa sattui väkivaltaisuuksia. Saksalaiset parturiparat, leipurit ja muut pakenivat henkensä edestä sovittaakseen Kaiserin ja hra Ballinin tilapäistä mielihyvää. Kymmeniä Englannissa olevia saksalaisia koteja hävitettiin ja ryöstettiin, sadat saksalaiset joutuivat pahoinpideltäviksi. Sota on sotaa. Pian Lusitania-myrskyn jälkeen ilmestyivät Brycen tiedonannot järkähtämättömine todistajajoukkoineen kertomaan yksityiskohtaisemmin lukemattomista julmuuksista, julkeista järjettömyyksistä ja likaisista teoista, joita oli sattunut Belgiassa ja vallatussa osassa Ranskaa. Sitten seurasi myrkyllisten kaasujen aika, tukahduttava kidutus, "Flammenwerferien" käyttö ja varsinaisen sodankäynnin yhä kiihtyvä julmuus. Yhteen aikaan näytti vankienotto koko länsirintamalla lakkaavan. Kertomuksia kidutuksesta ja silpomisesta, juttuja, joiden alkuperästä ei ole tietoa ja jotka valoivat myrkkyä miesten mieliin, niin että he hautoivat mitä säälimättömintä kostoa, levisi pitkin molempia taistelulinjoja…
Ilman virallisia huhujakin oli todellisuus riittävän ikävä. Erinäisissä ruokapöydissä mr Britling kuuli milloin toisen, milloin toisen katkeruutta ja vihaa ilmaisevan tapauksen silminnäkijän kertomana. Eräs juttu, joka jäi hänen mieleensä, oli muutamista englantilaisista vangeista, jotka Saksaan vietäessä eräällä asemalla erotettiin ranskalaisista onnettomuustovereistaan ja pakotettiin kujanjuoksuun saksalaisten sotilaiden nyrkki- ja pistinrivien välitse. Kerrottiin vakuuttavia juttuja, joiden mukaan samaisilta vangeilta oli riistetty päällystakit tuimassa pakkasessa, usutettu koiria heidän kimppuunsa, erotettu heidät maanmiehistään ja pistetty venäläisten ja puolalaisten joukkoon, joiden kanssa he eivät osanneet keskustella. Lissauerin vihan laulu kantoi hedelmiä tuhansina haavoittuneihin ja suojattomiin kohdistuvina julmuuksina. Englantilaiset olivat estäneet suurta Saksaa saamasta yhtä helppoa voittoa kuin 71. Heitä oli siis rangaistava. Tuo oli liiankin ilmeisesti psykologisena pontimena. Eräällä Saksan asemalla oli eräs nainen astunut junasta ja kulkenut asemasillan yli saadakseen sylkeä haavoittunutta englantilaista kasvoihin… Eikä kummallakaan taistelevalla puolella ollut siinä suhteessa mitään monopolia. Eräässä sanomalehtimieskokouksessa oli mr Britling tavannut pienen kalpean, päättäväisen naishenkilön, joka oli äskettäin toiminut sairaanhoitajattarena Pohjois-Ranskassa. Hän kertoi haavoittuneista, jotka saivat maata hiilikasoissa hiilipihoilla, kun oli puute hoitajista ja kaikenlaisista tarve-esineistä ja ehdottomasti kiellettiin luovuttamasta mitään sellaista saksalaisille "sioille"… "Mitä ne ovat tänne tulleet? Ensin meidän omille pojille! Miks'eivät pysyneet omassa maassaan? Antakaa heittiöiden kuolla!"
Kaksi sotilasta, jotka olivat saaneet tehtäväkseen kantaa haavoittunutta saksalaista upseeria, olivat huvikseen heitelleet häntä paareista ilmaan. "Hän sai kiittää onneansa, kun pääsi sillä…"
"Eivät meidän miehet ole kaikki enkeleitä", sanoi hilpeä nuori kapteeni, joka oli palannut rintamalta. "Jos olisitte kuulleet, mitä joukko East-Endin poikia kertoivat aikovansa tehdä Saksaan päästyään, niin kävisitte levottomiksi…"