"Me olemme vielä kaikki vähämielisiä. Tappelevia apinoita, joita oma tappelu suunnattomasti kiihoittaa ja jotka herkästi ratkeavat kiukkuun."
Jokin piilotajuinen vihje toi aikoja sitten unohtuneen lauseen takaisin mr Britlingin tajuntaan, lauseen, joka voimallisesti välkehtii tuota ihmismielen pimeyden ja jäykkyyden läpi salaperäisesti ja lakkaamatta pyrkivää valoa.
Hän kuiskasi nuo sanat. Oudommat sanat eivät olisi voineet tyynnyttää ja vakuuttaa niinkuin nuo.
Hän kuiskasi ne ajatellen niitä miehiä, joiden hän otaksui vielä tälläkin hetkellä lentävän kohti itää halki kirkkaan, jäätävän, tähtivälkkeisen ilman, noita kylmältä suojeleviin vaatteisiin puettuja lentäjiä ja insinöörejä, jotka olivat tuoneet niin paljon kärsimystä ja kuolemantuskaa tähän pieneen kaupunkiin.
"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."
NELJÄS LUKU.
Voimattomuuden verkossa.
1.
Hugh'n kirjeet alkoivat vaikuttaa hyvin ratkaisevasti mr Britlingin ajatteluun. Hugh oli aina ollut hyvä kirjeenkirjoittaja, ja nyt kävi ilmeiseksi hänen kenties synnynnäinen tarpeensa kirjoittaa asioista ja tapahtumista. Kouluaikana hän oli tavannut koristaa kirjeitään hullunkurisilla pienillä piirroksilla — toisinaan olivat kirjeet olleet pelkkää piirustelua — ja nyt niissä vaihteli kirjoitus ja piirustus tavalla, joka suuresti ilahdutti hänen isäänsä. Mr Britling piti tuosta hauskasta piirustelutaidosta; hänellä ei itsellään sitä ollut ja senvuoksi se hänestä näytti ihmeellisimmältä Hugh'n pienten luonnonlahjain joukossa. Mr Britlingillä oli tapana kantaa näitä kirjeitä taskuissaan, kunnes niiden kulmat likaantuivat ja rypistyivät, hän näytti niitä kaikille, joiden hän luuli kykenevän arvostamaan niiden nuorekasta tuoreutta, ja hän vetosi niihin, kun oli lopullisesti ja varmasti tehtävä päätös jossakin niiden koskettelemassa asiassa. Hän ei aavistanutkaan kuinka monet tuhannet vanhemmat tallettivat samallaisia papereita aarteinaan. Hän uskoi, että toisten pojat olivat Hugh'n rinnalla hidastuumaisia nuorukaisia.
Alkuaikoina puhuttiin kirjeissä hyvin paljon sotilaskurin ja raikkaan ulkoilmaelämän viehätyksistä. "Täällä ei ole enää vaivaa siitä, ettei tiedä mihin ryhtyä", kirjoitti Hugh. "Se asia on kerta kaikkiaan jätetty toisten huoleksi. Se on suuri helpotus. Sen sijaan, että pitäisi aamulla itse kehoittaa itseään nousemaan, tulee torvenpuhaltaja, joka sanoo sen kyllin kuuluvasti… Ja silloinpa siinä asiassa ei ole enää turhaa miettimistä, ei mitään mahdollisuutta jäädä makaamaan ja neuvottelemaan asiasta itsensä kanssa… Minä alan ymmärtää, mitä järkeä on siinä, että ihmiset menevät luostariin ja alistuvat määrättyihin sääntöihin. Silloin saa ajaa jonkinlaisessa moraalisessa automobiilissa, sen sijaan että tallustaisin tietä omin jaloin…"