Sangviinisen mielenlaadun auttamaton toivehikkuus oli nyt jälleen nostanut mr Britlingin pessimistisistä pohjattomuuksista. Jo silloin, kun hän vaelsi kaislaakasvavia niittyjä pitkin Market Saffroniin päin, oli hän ollut löytämisillään ajatuksilleen muodon; nyt tuli hänen optimisminsa jälleen takaisin niinkuin laillinen hallitsija, joka palaa maanpaosta.
"Kun viha kerran muuttuu luovaksi voimaksi…
"Viha, joka vaihtuu luovaksi voimaksi; lempeys, joka on velttoutta ja euthanasian edeltäjä…
"Sääli on vain ohimenevä vaihe, sillä ihmiskunta ei tule aina olemaan sääliväinen."
Mutta sitä ennen, sitä ennen… Kuinka kauan ihmiset sekoittavatkaan oikeutta ja vääryyttä, ovat tarmokkaita olematta sääliväisiä ja rakastettavia olematta tarmokkaita?…
Mr Britling istui vielä hetkisen autiolla kävelykentällä tähtien välkkeessä ja meren kohinassa hautoen mielessään näitä ongelmia.
Hänen ajatuksensa ei päässyt kauemmaksi. Se oli suorittanut työvuoronsa. Hänen raivonsa oli nyt kokonaan laimennut. Hänen epätoivonsa ei ollut enää rajaton. Mutta maailma oli yhä pimeä ja kammottava. Se ei näyttänyt vähemmän synkältä, vaikka kaukaisimmassa kaukaisuudessa olikin valon pilkettä. Tuo valonpilke oli kaukana hänen oman elämänsä tuolla puolen, kaukana hänen poikansa elämän tuolla puolen. Se ei kyennyt lievittämään nykyhetken kärsimystä. Sen ja hänen välillä oli ikäväin vielä syntymättömien sukupolvien sarja, sukupolvien, jotka kinastelevat ja syyttävät, ovat ahnaita ja pikkumaisia, pyytävät vain puolta totuutta ja ovat valmiita iskemään. Ja kaikki nuo vuodet täyttäisi kurjuus, sellaiset kurjat seikat kuin tuon kaupungin murtuneet rauniot, pienet, tuhkanharmaat vainajat, elämä, joka on revitty ja hävitetty, sammuneet toiveet ja lakastunut ilo…
Hän ei enää pitänyt saksalaisia, paholaisen sukuisina. Ne olivat ihmisiä, he palvelivat asiaa. Asia oli mieletön, mutta meidän asiamme oli samoin mieletön. Miten mielettömiä olivatkaan kaikki meidän asiamme! Mitä me kaipasimme? Hänestä tuntui, että se oli jotakin sangen läheistä ja samalla jotakin sangen vaikeasti tavoitettavaa: Jotakin sellaista, mikä ratkaisisi satoja sekavia ristiriitoja…
Tuohon hänen ajatuksensa takertui. Hänen tajuntaansa kasaantuivat jälleen ne kauheudet ja hävitykset, jotka olivat olleet sen jokapäiväistä leipää jo kolme neljännesvuotta. Hän voihki ääneen. Hän taisteli tuota mielensä uudistuvaa sumentumista vastaan. "Voi te verentahrimat vähämieliset!" huusi hän, "voi teitä, te kurjat, kidutetut houkkiot!"
Tuo kurja ilmalaivakin oli vähämielisten hallussa!