Hän tuli raivoihinsa ajatellessaan, että zeppelini oli lähtenyt, nousten korkealle ja kauas taivaalle, häviten näkymättömiin tähtien sekaan — ajatellessaan, että nuo murhaajat olivat päässeet pakoon. Tavan takaa hän pysähtyi ja pui nyrkkiä Karhunvartialle, joka hiljalleen kohosi näkyviin…
Vihdoin hän istahti pahoinvoipana ja kurjana aution kävelypaikan penkille tähtien alle, lähelle näkymätöntä, kohisevaa merta…
Hänen ajatuksensa palasi vielä kerran noihin vanhoihin gnostilaisiin ja manikealaisiin harhaoppeihin, jotka käsittivät maailman jumalan läpeensä pahaksi ja jotka äärimäistä pidättyväisyyttä noudattaen, pakoillen ja luonnottomuuksiin langeten yrittivät välttää olemassaolon synkkää pahuutta. Hetkiseksi hänen sielunsa vaipui noiden epätoivoisten tunnustusten kaameaan pimeyteen. "Minä, joka olen rakastanut elämää", mutisi hän ja olisi voinut sinä hetkenä uskoa, että olisi parempi olla lapseton…
Onko luonnon koko suunnitelma paha? Onko elämä olemukseltaan julmaa? Lepääkö ihminen alinomaa vavisten ikuisen elävältäleikkaajan pöydällä ilman tarkoitusta — ja saamatta osakseen sääliä?
Nämä ajatukset eivät olleet ennen sotaa milloinkaan johtuneet mr Britlingin mieleen. Kun ne nyt tulivat, torjui ne kohta hänen synnynnäinen luonnonlaatunsa. Viikkokausia oli hänen sielunsa, tajuisesti tai alitajuisesti, yrittänyt ratkaista tätä ongelmaa. Hän oli sitä aprikoinut kuljeskellessaan yksinään ylimääräisen konstaapelin virkatoimissa; se oli hirveinä vertauskuvina heijastunut hänen uniensa tummalle kankaalle. "Onko todellakin olemassa puhtaan julmuuden paholainen? Käsittääkö mikään olento, kaikkein julminkaan, todella sitä tuskaa, jonka aiheuttaa, tekeekö se pahaa vain pahaa tehdäkseen?" Hän kutsui joukon muisteloja, joukon kuvitelmia, sielunsa tuomioistuimen eteen todistamaan. Hän unohti pakkasen ja yksinäisyyden näiltä mietteiltään. Hän istui tutkistellen koko olemistoa tältä näkökannalta, kylmien, välinpitämättömien tähtien alla.
Hän muisteli eräitä poikamaisen julmuuden tapauksia, jotka olivat häntä kauhistuttaneet omalla poikaiällään, ja hänestä oli selvää, ettei se ollut julmuutta, vaan niin karkeata, paksunahkaista uteliaisuutta, ettei se edes tajunnut sokaistun kissan tuskia. Nuo pojat, jotka olivat aiheuttaneet melkein sietämätöntä kärsimystä hänen lapsensielulleen, eivät olleet niinkään kiduttaneet kuin tehneet kidutusta koskevia huomioita, kokeilleet elämällä yhtä kevytmielisesti kuin jäätä poljetaan rikki ensimäisinä talvipäivinä. Varmaankin ei julmuuden todellisena vaikuttimena useinkaan ole pahempaa kuin sellaista tylsää uteliaisuutta; kun ymmärrys vähänkin lisääntyy, hermot ja mieli vähänkin herkistyvät, niin se käy mahdottomaksi. Mutta tuo ei pidä paikkaansa aina, eipä edes useimmissakaan tapauksissa, milloin julmuus on kysymyksessä. Useimmiten piilee julmuudessa jotakin muuta, jotakin muuta kuin poikavintiön kömpelöä kokemukseen kouraisemista; siinä on kostoa tai kaunaa; se ei ole koskaan tyyntä eikä aistimusluontoista; se saa virikkeensä — miten ontuvaa ja luonnotonta sen puolustelu lieneekin — jonkinlaisesta rankaisuvietistä ja edellyttää niinmuodoin jonkinlaista oikeamielisyyden tai koston tuntoa, olipa tämä tunto miten harhasuuntainen hyvänsä. Sama tekijä piilee vihassakin: kun jotakin alhaista ja häpeällistä tehdään kateudesta tai vahingonilosta, niin tuohon kateuteen sisältyy aina — ainako? — niin, aina vihatun olion todellista tuomitsemista epäoikeudellisena oliona, vääränä anastuksena, epäoikeutettuna etuoikeutena, syntisenä röyhkeytenä. Ilmalaivan miehet? — hän palasi niihin. Hän esitti itselleen kysymyksen: oliko mahdollista, että inhimillinen olento tekee julman teon ilman että on olemassa mitään puolustavaa aihetta — tai ainakin jonkinlaista tunnetta, että sellainen aihe on löydettävissä. Mitä tulee näihin saksalaisiin ja heidän tekemiinsä julmuuksiin, älysi hän, että aina on olemassa jonkinlaista, joskaan ei täydellistä puolustetta. Samoinkuin siinäkin tapauksessa, että hän pahoinpitelisi pudonnutta saksalaista lentäjää. Heidän pahuuteensa sisältyi kiukkua. Nuo saksalaiset olivat väkeä, joka ei välitä hienouksista, suoraa ja rehtiä väkeä sanan parhaimmassa ja pahimmassa merkityksessä; he olivat taipuvaisia moraaliseen närkästymiseen, ja moraalinen närkästyminen on kaikkein useimpien julmuuksien aiheena. He olivat huomanneet englantilaisten ja venäläisten hitauden, olivat huomanneet heidän välinpitämättömyytensä tiedettä ja järjestelmää kohtaan, eivät voineet tajuta noiden suurempien rotujen suurempia kykyjä ja otaksuivat Saksan asiana olevan rangaista ja korjata tuota velttoutta. Varmaankaan — päättelivät he — ei Jumala ole niiden puolella, joiden pellot ovat viljelemättä. Niinpä he olivat surmanneet nuo vanhat naiset ja teurastaneet nuo lapset osoittaakseen meille, mitä seuraa, kun
"Kaikkialla likaa vain ja kaikki sekaisin,
Kaikki teki summittain, jos työhön ryhtyikin."
Aivan samanlaisia puolusteita on englantilainen runoilijamme keksinyt tuhansille Idän mailla tekemillemme julkeuksille. "Älkää unohtako järjestystä ja todellisuutta!" kuului se hyvä sanoma, jota meille tuomaan pommit, myrkkykaasut ja sukellusvenheet suunniteltiin. Mitä oikeutta olikaan meillä englantilaisilla olla vailla sellaista tykkiä tai lentokonetta, joka olisi valmistanut tuolle zeppelinille häpeällisen ja auttamattoman lankeemuksen? Emmekö olleet suunnitelleet imperiumia? Emmekö olleet suurten kansojen johtajia? Oliko meillä itse asiassa suurtakaan syytä valituksiin, jos imperialistista asennonottoamme ivattiin? "Siinä", sanoi mr Britlingin järki, "on meillä ainakin eräs niistä ajatuslinjoista, jotka ovat johdattaneet tuon näkymättömän, julman hävittäjän öiseen aikaan Filmington-on-Sea'n kattojen yläpuolelle. Siinä on tavallaan syy näihin murhiin. Julmaa se on ja inhottavaa, onpa kyllä, mutta onko se yksinomaan julmaa? Eikö siinä lopultakin piile jonkinlaista typerää oikeutta? Eikö se ole ainakin yhtä typerän välinpitämättömyyden typerä vastavaikutus?"
Mikä oli se oikeus, joka piileksi julmuuden peitossa? Mitä tarkoitusta oli tässä pahuudessa, tässä kiukussa, jonka toimeton kiltteys ja hyväntahtoisuus olivat aiheuttaneet? Oliko se pelkkää pahaa? Eikö se pikemmin ollut jonkinlainen sysäys, tosin vielä sokea, mutta lopulliselta laadultaan yhtä hyvä kuin sääli, ehkäpä sääliä suurempikin lopullisilta arvoiltaan.
Tuo ajatus oli kypsynyt mr Britlingin mielessä monen viikon kuluessa; se oli kehittynyt ja muovautunut hänen kirjoittaessaan, sepitellessään alkuluonnoksia tutkielmaansa "Vihan anatomiasta". Eikö kaiken vihan pohjalla, kysyi hän nyt itseltään, ole luovaa ja kurittavaa pyrintöä? Eikö tuo viha todellisuudessa ole pelkkä irvikuva sitä seuraavan luovan kauden kurituksesta ja kasvatuksesta?