"Paholaisia! Mielettömiä paholaisia. Julmia paksupäitä. Apinoita, joilla on koko tiede käytettävänään! Hyvä Jumala! Mutta vielä me ne opetamme!…"
Tämä oli perussävynä hänen mielialassaan, kun hän kokonaisen tunnin vaelsi ilman mitään päämäärää. Hänen kävelynsä päättyi vasta, kun eräs vartija käännytti hänet takaisin kaupunkiin…
Hän käveli mutisten. Hän tunsi melkoista lievitystä saadessaan suunnitella kostoa ja hävitystä lukemattomille saksalaisille. Hän kuvitteli nopeita, aseistettuja lentokoneita, jotka iskivät lentävään ilmalaivaan, puhkaisivat sen niin että se putosi maata kohti miesten kirkuessa. Hän kuvitteli rikkiammutun zeppelinin, joka pudota kumppelehti pelloille Dower House'in taakse, ja kuvitteli itsensä juoksemassa sinne lapio kädessä iskeäkseen saksalaiset kuoliaaksi. "Vai armoa! Kamerad! Tuosta saat, kurja murhamies!"
Himmeässä valaistuksessa näki vartija mr Britlingin hahmon vetäytyvän takaisin tehden omituisen liikkeen, ja hän ihmetteli, mitä tuo mahtoi tarkoittaa. Merkinantoako? Mitä piti älykkään vartijan tehdä? Ampuako häntä kohti? Pidättääkö hänet?… Olla koko asiasta välittämättä?…
Mr Britling oli sillä hetkellä tappamassa kreivi Zeppeliniä murskaamalla hänen pääkoppansa. Sinä yönä sai kreivi Zeppelin surmansa ja Saksan keisari murhattiin; sitäpaitsi lepytettiin täti Wilshiren maaneja uhraamalla parikymmentä vähäpätöisempää olentoa. Huomattavia julmuuksia sattui, ennenkuin mr Britlingin raivo ja katkeruus olivat laimenneet. Mutta sitten hän yht'äkkiä kyllästyi noihin ajatuksiin; ne heitettiin syrjään ja katosivat hänen mielestään.
12.
Koko sen ajan, jolloin mr Britling oli antautunut noiden kuviteltujen veritöiden suorittamiseen sekä kyyneleitten ja purkautuvan vihan muodossa tapahtuvaan sydämensä keventämiseen, oli hänen järkensä pysytellyt myrskyn ulko- ja yläpuolella niinkuin aurinko, joka odottaa rajuilman takana, tai niinkuin viisas hoitajatar, joka pysyttelee hiljaisena ja vakavana lapsen hurjien kohtausten kestäessä. Ja koko ajan oli hänen järkensä hiljaa ja järkähtämättä, ilman huutoa, ilman pitkiä puheita, pysynyt siinä vakaumuksessa, että ne miehet, jotka olivat syypäät tähän tilanteeseen, eivät olleet mitään paholaisia, enempää kuin mr Britlingkään, vaan samanluontoisia syntisiä ihmisiä kuin hänkin, kovia, tyhmiä, samaan olosuhteiden verkkoon kiedottuja. "Tapa heidät intohimossasi, jos tahdot", sanoi järki, "mutta ymmärrä heitä. Tätä eivät ole aiheuttaneet paholaiset eivätkä mielipuolet, vaan vähämielisten vaikutinten yhteisvaikutus, järkevien ihmisten ponneton myöntyväisyys, rikos, joka ei ollut kenenkään yksityisen, vaan koko ihmiskunnan hervottomuuden, sokeitten vaikuttimien ja sekapäisyyden välttämätön tulos."
Niin puolusti järki väitettään pitäen sitä mr Britlingin yläpuolella kuin valoa, jota hän ei tahtonut nähdä hakatessaan ilmalaivan matruuseja väriseviksi kappaleiksi lapiolla, jonka hän oli itse hionut ja tukehduttaessaan Saksan ruhtinaita heidän omilla myrkkykaasuillaan, josta hän antoi heille niin hitaasti ja tuskaa tuottavasti kuin suinkin osasi. "Entäs ne kaupungit, joita meidän laivamme ovat pommittaneet?" tiedusteli järki itsepintaisesti. "Entäs tasmanialaiset, jotka meidän väkemme lopullisesti hävitti sukupuuttoon?
"Entäs ranskalaiset konekiväärit Atlas-vuorilla?" ahdisteli järki edelleen. "Ja Himalayan palavat kylät? Mitä teimme Kiinassa? Niin, varsinkin mitä Kiinassa teimme…"
Mr Britling ei tuosta huolinut. "Saksalaiset olivat Kiinassa meitä katalampia", heitti hän vastaan…