11.
Katseltuaan kuollutta sukulaistaan viimeisen kerran kuljeskeli mr Britling tunnin ajan tuossa pienessä, hiljaisessa kylpypaikassa, ennenkuin palasi hotelliinsa. Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut keskustella, eikä muuta tekemistä kuin ajatella äskeistä kuolemaa.
Yö oli kylmä ja tuulinen, mutta tähtikirkas. Hän oli jo ehtinyt tutustua paikkaan ja tiesi tarkoin, mihin pudotetut pommit olivat sattuneet. Tuossa kulmassa, missä seinät olivat mustuneet ja hirret hiiltyneet, oli kolme haavoittunutta hevosta palanut elävältä talliinsa, tuossa taas oli rivi taloja, joista toiset olivat murskana, toiset melkein aivan eheät, tuolla oli eräs silpoutunut lapsi huutanut kaksi tuntia, ennenkuin se voitiin pelastaa sortuneitten säpäleitten joukosta ja kuljettaa sairaalaan. Kaikkialla voi himmennettyjen katulyhtyjen hämärässä valossa nähdä mustia kuoppia ja ammottavia, särkyneitä ikkunoita; toisinaan niitä oli tiheässä, toisinaan vain siellä täällä muuten vahingoittumattomissa rakennuksissa. Monta uhriksi joutunutta henkilöä hän oli nähnyt siinä pienessä sairaalassa, jossa täti Wilshire äsken oli kuollut. Hän oli ollut yhdestoista niistä jotka kuolivat. Yhteensä viisikymmentäseitsemän henkilöä oli kuollut tai haavoittunut tämän saksalaisten loistavan sotatoimen johdosta.
Mereltä oli tullut kaksi zeppeliniä, joita oli ammuttu Ipswichistä tuodulla zenit-tykillä. Tämän tykin laukaukset olivat ensimäisinä varoitusmerkkeinä uhatun kaupungin asukkaille. Useat olivat juosseet ulos katsomaan mikä oli kysymyksessä. Epäiltävää on, oliko kukaan todella nähnyt zeppelinejä, vaikka kaikki todistivat kuulleensa niitten koneitten äänen. Niin äkkiä oli pommiryöppy tullut alas. Ainoastaan kuusi oli sattunut ihmisiin tai taloihin; muut olivat hävitystä tuottaen pudonneet paikkakunnan pallokentälle; ainakin toinen puoli niistä oli jäänyt räjähtämättä, ja näytti siltä, kuin ei niitä siinä tarkoituksessa olisi pudotettukaan.
Ainakin kolmas osa vioittuneista ihmisistä oli jo ollut vuoteessa, kun hävitys heitä kohtasi.
Koko asia oli kuin sivu jostakin Jules Vernen fantastisesta romaanista: vanhassa pikkukaupungissa vallitsee rauha, ihmiset menevät levolle, kadut ovat hiljaiset, taivas kaareutuu tyynenä ja tähtikirkkaana, ja sitten kuuluu kymmenen minuutin aikana tykkien ja pommien pauketta ja särkyvien lasien kilinää, syntyy tulipaloja siellä täällä; joku lapsi huutaa kimeästi kivun ja pelon äänellä, kauhistuneet ihmiset kulkevat edestakaisin lyhtyineen, ja sitten on ilma jälleen tyhjä, hyökkääjät ovat poissa…
Viisi minuuttia aikaisemmin täti Wilshire oli istunut täyshoitolan oleskeluhuoneessa yrittäen suurta tähtipasianssia, keisaripasianssia (Napoleonin, ystäväiseni! — eikä tuon potsdamilaisen olennon), jonka suorittamiseen kului tunteja. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli olento, jonka täytti synnynnäinen pelkoja kuolemantuska ja joka verta vuotaen ja musertunein jaloin putosi säpälekasan sekaan. Silloin saksalaisten ilmalaivain miehistö oli jälleen matkalla merelle, ylpeänä itsestään, epäilemättä mielissään — niinkuin poikaset, jotka ovat heittäneet kiven ikkunasta sisään; he kiiruhtivat kotiin ottamaan vastaan kiitoksensa ja palkintonsa, rautaristinsä ja ylpeät syleilyt, joita heille jakoivat ihastuneet Frauen ja Fräulein…
Mr Britlingistä tuntui, että hän ensi kerran näki sodan välittömän kauheuden, asian julman ajatuksettomuuden, selvästi ja läheltä. Tuntui kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt mitään tällaista, kuin hän olisi ollut tekemisissä vain juttujen, kuvien, näytelmäin ja esitysten kanssa, joiden hän tiesi olevan pelkkää leikkiä. Mutta se, että tuo rakas, omituinen olento, jonka hän tunsi lapsuudestaan asti, tuo vanha täti tuttuine oikkuineen ja tuttuine ärtyisyyksineen joutuisi silvotuksi, saisi maata tuskia kärsien kuin yliajettu hiiri, salli hänen nähdä koko asian uudessa valaistuksessa. Kaikkien tässä miljonien kuolonkamppailussa silvotuiksi ja kitumaan joutuneitten joukossa ei ollut yhtään ainoata sielua, jota ei jokin läheinen ystävä olisi rakastanut tai kunnioittanut. Täti Wilshire rukka, jonka onnettomuus oli niin välittömästi koskettanut häntä, oli vain yksi noiden lukemattomien silvottujen joukossa, joiden viheriänvalkeilla huulilla kuohuu tuskan vaahto, joiden murtuneet luut ovat tunkeutuneet läpi punaisen, vertavuotavan lihan… Saksan kruununprinssin inhotut piirteet sukelsivat kuvan etualalle. Tuo nuorimies seisoi hienoon univormuunsa puettuna, naurunvirnistys pitkän nenän alla, välinpitämättömässä asennossa, ylpeillen siitä suunnattomasta merkityksestä, mikä hänellä oli lukemattomien ihmisten elämälle…
Vähään aikaan ei mr Britling voinut muuta kuin raivota.
"Paholaisia ne ovat!" huusi hän tähtiä kohti.