Hugh'n kirjeet käsittelivät vuoron perään kahta eri asiaa: toinen oli sotataidon herättämä mielenkiinto, toinen sodankäynnin aiheuttama vastavaikutus. "Kun on vapautunut mielenliikutuksistaan" kirjoitti hän, "ja kun on lakannut kapinoimasta (kuten ajan oloon lakkaakin) kaikkia kauhuja ja hävityksiä vastaan, niin alkaa tajuta, että sota on ehdottomasti maailman parasta peliä. Eiköhän siinä olekin sodan varsinainen voima. Eikä kunnianhimossa, julmuudessa ja muussa sentapaisessa, kuten isä aikoinaan kirjoitti lentokirjasessaan. Nuo seikat ovat ikäänkuin sodan puolusteena, ne heittävät sotaan pelokkaita ja vajaamittaisia henkilöitä, mutta pääasia on siinä, että itse asia ottaa valtoihinsa toimeliaan mielikuvituksen. Se on valtavaa peliä. Sen sijaan että rajoituttaisiin määrättyyn kenttään ja muutamiin harvoihin välineisiin, kuten useimmissa muissa peleissä on laita, on koko maailma kenttänä ja saa käyttää hyväkseen mitä mieli tekee. Saa käyttää jokaista mielikuvituksen ja keksintäkyvyn hiukkasta, mikä sattuu miehestä löytymään. Se onkin ihmeellistä… Mutta oikeat sotilaat eivät ole julmia. Eikä sota ole julmaa olemukseltaan. Ainoastaan seurauksiltaan. Täällä saa kuulla keskustelun sirpaleita, jotka valaisevat asioita. Useimpiin raakuuksiin ovat ihan ilmeisesti syypäitä kiihtyneet sotamiehet, joissa on vielä siviili-ihmistä jäljellä, miehet, jotka ovat jonkunlaisessa tulehdustilassa, Suurin osa Saksan armeijaa oli sodan alkuaikoina oikeastaan hullaantuneita siviilihenkilöihin. Siviilihenkilöitä, jotka tietysti olivat harjoitelleet, mutta sittenkin olivat siviilimiehiä sielultaan. Ne olivat kunnollista, järjestyksenhaluista, siistiä ja lainkuuliaista väkeä, joka äkkiä temmattiin juuriltaan ja singottiin mitä kaameimpiin olosuhteisiin. He tunsivat syöksyvänsä kohti kuolemaa ja pitivät säädyllisyyttä olleena ja menneenä. He otaksuivat, että jokaisella belgialaisella oli tykki aidan takana ja puukko saapasvarressa. He näkivät palavia kyliä, ruumiita ja palasiksi ruhjoutuneita ihmisiä. He elivät jonkinlaisessa painajaisunessa. He eivät tienneet mitä tekivät. He tekivät ilkitöitä aivan samoin kuin joskus teemme ilkitöitä unissamme…"
Valiten äitinsä tapaan nopeasti kantansa hän sinkosi esiin loppuväitteensä: "Asevelvolliset ovat sodan kirouksena… Puolet saksalaisista ja iso joukko ranskalaisia olisi pitänyt päästää korkeintaan kymmenen peninkulman päähän taistelukentältä.
"Tuon tekevät ilmieläväksi ne päiväkirjat, joita ranskalaiset ja englantilaiset ovat löytäneet kaatuneilta. Sinähän tiedät, että sodan alussa jokaisen saksalaisen sotilaan tuli pitää päiväkirjaa. Oli annettu nimenomainen määräys. Tarkoituksena oli herättää heissä mielenkiintoa sotaa kohtaan. Niinpä kokosivatkin meikäläiset niitä kaatuneilta ja haavoittuneilta tuhansittain… Ne auttoivat ymmärtämään, etteivät saksalaiset oikeastaan olekaan sotilaita — siinä mielessä kuin meikäläiset. He ovat tottelevaista, lainkuuliaista, älykästä väkeä, joka on tähän pakotettu. Heidän täytyy pitää sotaa jonkinlaisena romanttisena ja melodraamallisena tai moraalisena tapahtumana tai traagillisena kohtalona. Heidän täytyy ulvoa 'Deutschland'-laulujansa tai sekoittaa Jumala asiaan. He eivät ota sitä pelin kannalta kuten meidän miehemme.
"Minä tunnustan käyväni siihen kuin peliin. Toisinaan kadun, etten lähtenyt Teddyn kanssa upseerikouluun, joten olisin päässyt paremmin siihen syventymään. Minä olin liian ylimielinen tähän sotahommaan nähden. Nyt minä uneksin upseerinvirkaa…
"Tuo päiväkirjajahti se juuri tekee sodan älyllisessä suhteessa viehättäväksi. Kaikkea, mikä suinkin voi johtaa voittoon, on ajateltu ja koeteltu. Saksalaiset harrastavat sielutiedettä paljoa enemmän kuin me samoinkuin he harrastivat sotaa enemmän kuin me, mutta he eivät näytä olevan todella eteviä siinä aineessa. Niinpä he yrittivät saada koko miehistönsä ymmärtämään sotaa sill'aikaa kun meidän poikaimme parvessa kaikuu 'Tipperary'. Mutta miehetpä eivät kirjoitakaan niitä kauniita asioita, joita heidän pitäisi, vaan useimmat merkitsevät muistiin aterioitaan, joten muutamat päiväkirjat ovat pelkkiä ruokalistoja, toiset taas sisältävät mitä kauhistuttavimpia kertomuksia väkivallanteosta ja ryöstöistä. Ranskalaiset niitä kääntävät ja julkaisevat. Saksalaiset antaisivat mitä hyvänsä, jos saisivat takaisin nuo tuhmat paperit, ja nyt on annettu määräys, ettei kukaan saa lähteä taisteluun minkäänlaisia kirjoitettuja papereita mukanaan… Meikäläiset ovat niin kärkkäitä noihin asiakirjoihin, ja ovat niin hyvin tajunneet tuollaisten satunnaisten merkintöjen arvon, että saksalaisen hyökkäyksen rauettua on eräs tärkeimpiä huolia onkia esiin asiakirjoilla varustetut vainajat ja katsoa mitä heiltä löytyy… Se on omituista urheilua, tuo ruumisten kalastaminen. Meikäläisillä on köydessä jonkinlainen kolmiväkäinen koukku, se heitetään ja vedetään takaisin. Toisella puolen tehdään samoin. Tässä eräänä päivänä oli erääseen ruumiiseen Hooghe'in läheisyydessä tarttunut molempain puolien koukut, joten syntyi köydenveto. Tarkk'ampujat pitivät silmällä niitä, jotka joutuivat liiaksi intoihinsa. Useita haavoittui. Irlantilaiset — se oli eräs irlantilainen rykmentti — saivat ruumiin — tai ainakin paremman puolen…
"Kun nyt olen kersantti, puhuu Park jälleen minulle kaikista näistä asioista, ja meidän luutnanttimme on liian toimekas ollakseen välittämättä tuollaisista teknillisistä yksityisseikoista. Ne ovat pelkkiä teknillisiä yksityisseikkoja. Sellaisina niitä on käsiteltävä. Kuollutta ruumista ei pidetä äsken surmansa saaneena miehenä, jolla kenties oli vaimo ja liikesuhteita, ehkäpä myöskin taipumusta ostereihin tai konjakkiin. Tai olentona, joka on nauranut ja itkenyt ja karttanut kärsimystä. Se pilaisi koko asian. Häntä pidetään pelkkänä univormuna, jonka merkeistä näkyy millaista väkeä on vastassamme ja johon kenties sisältyväin paperien nojalla voimme Päätellä missä määrin hän ja hänen joukkonsa alkavat väsyä koko juttuun…
"Koko tämä elämä vaikuttaa karkaisevasta, eikä vain ruumiiseen, vaan myöskin mieleen. Täällä eletään toisella tasolla. Muistathan, että puhuit — juuri ennen tänne lähtöäni — Dower House'in tienoista — ja ulkopuolella olemisesta. Tämä on ulkopuolta. Täällä on toiset olosuhteet. Miehemme ovi kyllä helläsydämisiä yhä edelleen, kun pienet oliot — kissanpojat, linnut tai kukat — ovat kysymyksessä Niinpä on rintaman takana kaikkialla sotilaitten puutarhamaita. Muutamat ovat oikein sieviä pikku tilkkuja. Mutta joutavaa on väittää, että me täällä osoittaisimme minkäänlaista hellyyttä haavoittuneille, ja — sanoakseni asian oikean laidan — viholliseen kohdistuvaa sääliä ei ole hitustakaan. Ei hituistakaan. Ei sellaisen tunteen jälkeäkään. Aikaisemmin haavoittuneita hellittiin — on minulle kerrottu — ja osoitettiin kunnioitusta kuolleille. Nyt tuo kaikki on mennyttä. Sen jälkeen on ollut julmuuksia kaasuja, asioita, jotka eivät unohdu. Kaikki on ankarampaa. Miehet taipuvat nyt nauramaan sille, joka saa kuulan itseensä, ja pahoin haavoittuneet heitä harmittavat. Eräänä päivänä, kerrotaan makasi essexiläisten juoksuhaudan edustalla roteva saksalainen. Hän kävi kiusalliseksi, hinattiin sisään, vietiin linjojen taakse ja haudattiin. Kun hänet oli saatu hautaan, oli joku ystävällinen sielu pystyttämässä taulua, johon oli kirjoitettu 'Jonkun Fritz', kun samassa räjähti granaatti aivan ääressä. Se paiskasi miehen tauluineen muutaman sylen päähäni haavoitti hänet ja toi Fritzin jälleen ilmoille. Hän nousi kerrassaan ilmaan ja pyöri kuin tuulimyllyn siivet. Tuota pidettiin mainiona pilana niille, jotka olivat vaivautuneet hänet hautaamaan. Muutamaan aikaan ei kukaan halunnut koskea Fritziin, joka nyt makasi jonkin kyynärän päässä alkuperäisestä leposijastaan. Sitten hän joutui yhä arveluttavampaan tilaan, ja muutamat terveydenhoidon harrastajat hautasivat hänet uudelleen. Tällä kertaa oli kirjoituksena 'Jonkun Fritz. Lepää rauhassa'. Mutta sattuipa niin, että hän sinkosi jälleen esiin. Palasina, juoksuhaudassa kajahteli nauru ja huudot: 'Kelpo Fritzimme! Ei tämä ylösnousemusta ole, Fritz'…
"Eräs toinen juttu, joka soveltuu juoksuhautojen aurinkoiseen mielialaan, on tulilankatemppu. Meillä on kahdenlaista tulilankaa, toista, joka palaa hitaasti, jardi ja minuutti, ja sopii käsigranaateissa ja sen sellaisessa käytettäväksi, ja toista, joka juoksee sata jardia sekunnissa — miinoja varten ja niin edespäin. Jälkimäinen on huolellisesti erotettu edellisestä punomalla siihen silmäänpistävä punainen lanka. Kuten isä tietää, on sekä vihollisella että meillä — kun juoksuhaudat ovat riittävän likellä toisiaan — tapana virkistää toisiamme heittämällä koruttomia, mutta tehokkaita, läkkirasioista valmistettuja käsigranaatteja. Kun tuollainen granaatti putoo brittiläiseen juoksuhautaan, niin joku heti sieppaa sen ja heittää takaisin. Englantilaista mieltä ilahduttaa aivan erikoisesti, kun saa tärähdyttää saksalaista hänen omalla petardillaan. Kun granaatti putoo saksalaiseen juoksuhautaan, niin kaikki juoksevat tiehensä. (Meidän juoksuhautojemme pojat ainakin niin väittävät, vaikka luultavasti on kummallakin puolella poikkeuksensa.) Jos pommi räjähtää, niin se räjähtää. Ellei, niin Hans ja Fritz ryömivät piankin katsomaan mitä on tapahtunut. Toisinaan ei tulilanka ole kunnolla syttynyt; heittäjä on ollut hermostunut tai lanka ei ole palanut säännöllisesti. Silloin pistää Hans tai Fritz siihen uuden langan ja lähettää sen takaisin hellän huolellisesti. Saksalaista mieltä ilahduttaa aivan erikoisesti, kun saa tärähdyttää englantilaista hänen omalla petardillaan… Mutta nyt astuu näyttämölle sotilaallinen nero. Eräs lahjakas henki meikäläisten joukosta hankki (luultavasti varastamalla) kappaleen miinansytytyslankaa, nopeata lajia, ja vietti uutteran päivän kirvoittamalla siitä pois punaisen langan ja muuttamalla sen aivan hitaamman veljen näköiseksi. Sitten kiinnitettiin palasia läkkipommeihin ja lähetettiin ne — tietenkin sytyttämättöminä — saksalaisten juoksuhautaan. Seurasi pitkä, mutta hilpeä väliaika. Minä voin nähdä, kuinka pojat pysyttelevät piilossa. Sitten Hans ja Fritz varmaan ryömivät katsomaan, tutkivat palamatonta tulilankaa, ryhtyivät sitä sytyttämään lähettääkseen sen, kuten tapa on, tekijällensä takaisin…
"Ankara, saksalaisesta juoksuhaudasta kuuluva paukaus ilmaisi sytyttämishetkeä ja Hansin ja Fritzin lähtöä vähemmän leikillisiin maailmoihin.
"Brittiläisen juoksuhaudan nero ryhtyi valmistamaan toista yllätyspommia — Kurtin ja Karlin saapumisen varalle…