"Hans, Fritz, Kurt, Karl, Michel ja Wilhelm — sitä jatkui aika kauan, ennenkuin rupesivat epäilemään…

"Kirjoitit kerran, että nykyaikana pitäisi olla metallista valmistettuja sotilaita taistelulinjoilla. Minusta tuntuu, isä hyvä, että kaikki todellinen taistelu on…"

11.

Kaikki Hugh'n kirjeet eivät käsitelleet noita kammottavia teknillisiä yksityiskohtia. Uutisia ja juttuja ei aina tullut kuultaviin; oli harvinaista, että joku upseerinarvolla varustettu nuori mies halusi alentua keskustelemaan ammattiasioista parin muun kanssa, joilla ei tuota arvoa ollut; sanomalehtiä näki vähän, vielä vähemmän karttoja, ja vaikka Hugh olikin Ranskassa tykkien kuuluvissa, saattoi hänestä aika ajoin sodankäynti tuntua yhtä ikävystyttävältä kuin Englannissa toisinaan. Mutta hänen sotilaallisia menetelmiä koskevat arvostelunsa taukosivat. "Asiat suoritetaan täällä paremmin", huomautti hän, ja "me olemme täällä lähempänä todellisuutta. Minä alan kunnioittaa kapteeniani. Hänessä on kehittymässä jonkinlaista paikallisvaistoa. Meidän onneksemme!" Eräässä toisessa kohdassa hän ihmeen luonteenomaiseen tapaan harkiskeli, oliko hän alkanut tottua armeijan tapoihin, oliko alkanut tajuta niiden merkitystä, vai kehittyivätkö armeijan menettelytavat yhä lähemmäksi pätevyyden rajaa sitä mukaa kun tultiin lähemmäksi vihollista. "Täällä ei ole sitä kiusallista tunnetta, että sota lopultakin on pelkkää harhaluuloa. Se on jo tervettä järkeä ja elämän tehtävää…

"Englannissa minulla aina oli kihisevä tunne, että olin puettu univormuun kuin johonkin valepukuun…

"Koskaan ennen tänne tuloani en voinut uneksiakaan, kuinka suuri osa sotaa on odotusta, tottelemista ja harjoitusta, mikä kaikki liiankin ilmeisesti on vain keino estää meitä havaitsemasta, miten kauan meidän oli odotettava. Luulen, ettei ole kovin vaarallista kuvailla sitä paikkakuntaa, jossa nyt olen; se muodostaa jonkinlaiset näyttämölaitteet, jotka ovat tavallaan yhtä maata kuin meidän jokapäiväinen elämämme täällä. Se on kylä, joka on ainoastaan osittain ammuttu hajalle. Kylässä ei ollut koskaan taisteltu; saksalaiset eivät olleet tulleet likemmäksi kuin kahden peninkulman päähän, mutta silloin tällöin kuukausien kuluessa se oli ollut tykkitulen alaisena ennen meidän etenemistämme. Melkein kaikki talot ovat jäljellä, mutta ei yhtään ikkunaa, jossa olisi neliöjalkaakaan lasia eheänä. Pari taloa on palanut ja pari muuta näyttää jokin mieletön jättiläinen potkaisseen hajalle. Me nukumme neljän tai viiden miehen ryhmissä huoneiden lattioilla; asukkaita ei ole montakaan jäljellä, mutta kyläravintola on yhä käynnissä. Siellä on kurja, rasittunut biljardipöytä, sangen pieni sangen suurine palloineen — ja kepit ovat pahoinkuluneet. Se on paikkakuntamme suuri huvi. Ortheris tekee ihmeitä sen ääressä. Hän sanoo rupeavansa merkitsijäksi, 'pirunmoiseksi markööriksi', kun jättää armeijan. Seutu ympärillämme on lakeata — vailla ääriviivoja — autiota. Kuinka kaipaankaan kukkuloita, vaikkapa vain Essexin multakasoja. Sitten kulkee tie eteenpäin, tiilitie, armottomasti kulunut, poppelien reunustama. Aivan kylän laidassa päättyy mekaanisten kuljetusneuvojen tie ja siellä on jonkinlainen varikko, josta kaikki kuljetetaan edelleen muulien tai ihmisten selässä tai polkupyörällä juoksuhautoihin. Se on ainoa liike, mitä kylässä näkee, ja minä olen viettänyt tuntikausia katsellen kuinka miehet kuormaavat ruokaa tai ampumatarpeita, tai olen itse ruvennut heitä auttamaan. Pitkin päivää kuulee tykkien jyskeen, joka tuntuu jonkinlaisena kumahduksena vatsassa, ja silloin tällöin ilmestyy lentokone, joka kulkee hyvin korkealla ja näyttää varsin pieneltä. Juuri tässä takana on poppeliryhmä, jota saksalainen granaatti on kurittanut. Puut ovat katkenneet ja pirstoutuneet mitä hämmästyttävämmällä tavalla: aivan säpäleiksi ja liuskoiksi kuten rottinkikeppi, joka on murrettu ja vääntelemällä katkaistu. Joutoaikansa voi viettää joko tähystelemällä lentäjiä tai pelaamalla jalkapalloa, kaksikymmentä kummallakin puolella, tai istumalla huoneessaan, seisomalla kynnyksellään tai menemällä kapakkaan neljän, viiden miehen jonoon odottamaan biljardivuoroansa. Lopultakin joutuu istumaan. Ja niin isä saa nämä summattomat kirjeet."

"Summattomat!" virkahti mr Britling. "Tietysti — hän kyllä kasvaa tuosta irti."

"Ja hän kirjoittaa varmaan joskus. Hän kirjoittaa."

Hän jatkoi kirjeen lukemista.

"Me luemme, luonnollisesti. Mutta täällä ei suurinkaan kirjasto riittäisi. Meille sopivat kaikenlaiset kirjat, mutta luullakseni ei tavallisella hempeätunteisella romaanilla ole samaa viehätysvoimaa kuin rauhan aikana. Muutamat käyvät aivan odottamatta käsiksi vakavaan kirjallisuuteen. Kelpo Park esimerkiksi sanoo tahtovansa kirjoja, joissa on pureskeltavaa; hän lukee parhaillaan 'Lajien synnyn' halpahintaista painosta. Ennen hän tapasi pitää Florence Wardenia ja William le Queux'ta kirjallisuuden äärimäisinä huippuina. Olisin kiitollinen, jos voisit lähettää hänelle Metshnikovin 'Ihmisen luonnon' tai Pearson'in 'Vapaan ajattelun etiikan'. Minä huomaan kehitteleväni hänen hentoa mieltänsä. Mutta minulle ei, isä. Ei mitään sellaista minulle. Minä kaipaan täällä vain kirjallista opiumia. Kaipaan jotain, jossa on puhe fauneista ja nymfeistä metsän avaroilla aukeamilla. Tahtoisin lukea Spenserin 'Keijukaisten kuningattaren'. En luule sitä lukeneeni, mutta joka tapauksessa minulla on hyvin selvä vaikutelma ritareista ja lohikäärmeistä ja noidista ja ilkeistä noita-akoista, jotka liikkuvat jonkinlaisessa prerafaeliittisessa seinäverhomaisemassa — mutta kirkkaammassa valaistuksessa. Voisin ehkä käyttää jotakin Hewlett'in 'Forest Lovers' kirjan tapaista. Tai Joseph Conradia, kun hän on sillä tuulella kuin Kew Palmhouse'issa. Sitten on vielä eräs kirja, jota kerran silmäilin jonkun tuttavan luona Lontoossa, en tiedä sen nimeä, mutta Richard Garnett oli sen kirjoittanut ja siinä oli puhe jumalista, jotka elivät ahtaanlaisissa taloudellisissa olosuhteissa, mutta silmääkiehtovassa aurinkoisessa ympäristössä. Ympäristössä, jossa ei ollut terästä, paaluja eikä piikkilankaa. Jotain Heinen 'Firenzen öitä' muistuttavaa. Tervetullut olisi mikä kirja hyvänsä, jossa olisi puhe Kreikan jumalista, temppeleistä, valkoisista kuin norsunluu, purppuraisesta merestä, punaisista viitoista, jalokivilippaista ja auringonpaisteessa lepäävistä sisiliskoista. Jospa olisi olemassa toinenkin 'Thaïs'! Miehet täällä ovat saaneet luettavakseen sanomalehtipaperille painettuja kirjallisia palasia, joita nimitetään The Times'in plakaateiksi. Palasia, mutta enimmäkseen hyvää ainesta. Ne ovat niin pieniä, että vain kiihoittavat ruokahalua voimatta sitä tyydyttää. Jotenkin ärsyttävää — ja täällä ei kaipaa mitään ärsykettä… Minä kuvittelin ennen, että lukemisen tarkoituksena on kiihoittaa. Täällä sen päinvastoin tulee rauhoittaa…