Esikuntaupseeri nyökkäsi.
"Northcliffe näyttää jotakin merkitsevän", sanoi mr Britling. "Kaikki häntä panettelevat."
"Minä lakkauttaisin hänen Daily Mail'insä", sanoi Raeburn. "Antaisin The Times'in ilmestyä, mutta lakkauttaisin Daily Mail'in jo sen liioittelujen vuoksi. Sehän on täynnä rahvaanomaista huutoa ja kirkunaa. On ilmeinen tosiasia, että saksalainen kunto on säikähdyttänyt Northcliffe'in suunniltaan — ja kun mies sodan aikana säikähtyy suunniltaan, olipa hän kunniallinen mies tai ei, niin pistetään säkki hänen päähänsä tai näytetään hänelle pistolia, kunnes hän rauhoittuu… Mitä hyödyttää kaikki tämä huuto, että hallitusta on vaihdettava? Meillä ei ole varaa vaihtaa hallitusta. Yhtä hyvin voisi kehoittaa maankiertäjää muuttamaan paitaa. Kaikki meidän miehemme, kaikki julkisuuden miehet, ovat toisen luokan miehiä, joilla on asianajajain tavat. Heissä ei ole mitään erinomaista. Kuinka voisi toivoa järjestelmän tuottavan mitään sen parempaa? Mutta he toimivat niin hyvin kuin osaavat, eikä heitä käynyt korvaaminen kellään muilla, ja siinä sitä ollaan."
"Sill'aikaa", sanoi mr Britling, "meidän poikamme — kaatuvat".
"He kaatuisivat sitä enemmän, jos yritettäisiin muodostaa 'luja, hiljainen hallitus', johon kuuluisivat — sanokaamme Carson, Lloyd George, Northcliffe ja lady Frensham sekä heidän ohellaan esimerkiksi Austin Harrison ja Horatio Bottomley… Minä näkisin mieluummin Northcliffe'in diktaattorina… Me emme voi äkkiä palautua menneisyyteen ja muuttaa tyyppiämme. Me emme kuunnelleet Matthew Arnoldia. Emme ole ryhtyneet perinpohjin puhdistamaan korkeampia oppilaitoksiamme. Olemme vastustaneet opillista sivistystä. Olemme mieluummin säilyttäneet sellaista kansallista ylellisyyttä kuin piispainpenkkiä ja puoluepolitiikkaa. Pakollista kreikanlukua ja vanhoillisia yliopistoja. Ja lady Frenshamia. Kaikkea tuollaista. Ja siinä sitä ollaan!… No niin, hitto soikoon, meillä on nyt työ suoritettavana; meidän on kynnettävä sarka loppuun niillä — niillä mitä meillä on — ja sellaisina kuin itse olemme."
Nuori esikuntaupseeri nyökkäsi. Hän kai arveli asian olevan suunnilleen sillä tavalla.
"Teillä ei ole poikaa", sanoi mr Britling.
"Enhän minä ole naimisissakaan", sanoi Raeburn, aivankuin Jumalaa kiittäen.
Pieni, asioissa hyvin perilläoleva naishenkilö huomautti äkkiä omistavansa kaksi poikaa; toinen oli juuri palannut haavoittuneena kotiin Suvlan lahdelta. Se, mitä hänen poikansa oli kertonut, teki hänet hyvin vakavaksi. Hän huomautti, että yleisöllä yhä oli aivan hämärät käsitykset Anafartan taistelusta. Se oli ollut kamalaa sekamelskaa, ja meikäläiset olivat joutuneet pahasti häviölle. Esikunta oli toiminut hirvittävän huonosti. Ei mikään luonnistanut, ei mikään ollut paikallaan, kun olisi tarvittu. Esimerkiksi veden hankinta oli kokonaan epäonnistunut; miehet olivat olleet janoon nääntymässä. Erään rykmentin, jonka nimen hän mainitsi, oli eräs toinen rykmentti jättänyt pulaan; kun ensinmainittu vihdoin palasi takaisin, niin nuo kaksi osastoa taistelivat keskenään, vihollisesta välittämättä. Ei ollut ollut minkäänlaista johtoa, ei mitään yhteistoimintaa, ei mitään suunnitelmaa. Tykeistä, kertoi hän, oli osa jäänyt Egyptiin. Erästä kuormaston osastoa ei vieläkään oltu löydetty. Se oli eksynyt jonnekin Levantiin. Aluksi ei sir Ian Hamilton ollut edes mukana. Hän ei ollut ehtinyt sinne ajoissa. Kokonainen armeija oli huolettomasti heitetty menemään. Ja niin toivorikas armeija! Hänen poikansa oli selittänyt, että tämä merkitsi Dardanelleihin kohdistuvain suunnitelmain täydellistä epäonnistumista…
"Kun vielä kuulee, kuinka likellä voittoa me olimme!" huudahti hän jättäen asian sikseen.