Mr Britling kohahti tuolissaan.
"Mutta onko hän tehnyt mitään milloinkaan", huusi hän, "ellei ota lukuun sitä, että hän on katkeroittanut Irlannin?"
Lady Frensham ei kuullut tuota kysymystä. Hän jatkoi loistavan aiheensa esittämistä. Lloyd George, joka aikaisemmin olisi ansainnut hirsipuun, oli nyt ainoa ministeri, joka oli sovelias sankarin viereen asetettavaksi. Hän oli voittanut ladyn sydämen työväkeen kohdistuvalla hyökkäystuomiollaan. Hän oli ainoa mies, joka ei peljännyt puhua suutansa puhtaaksi, sanoa heille, että he joivat, pakoilivat ja vetelehtivät, sanoa heille suoraan, että jos maamme joutuisi häviölle, niin syy lankeaisi heidän niskoilleen.
"Ei!" huudahti mr Britling.
"Aivan varmaan", sanoi lady Frensham. "Heidän ja niiden niskoille, jotka ovat heitä imarrelleet ja johtaneet harhaan…"
Ja niin edespäin…
Ennen pitkää havaitsi lady Homartyn, että hänen oli pelastettava mr Britling suuren ladyn ruhjovilta isänmaallisilta hyökkäyksiltä. Hetken kuluttua mr Britling käyskeli syksyisessä puutarhassa, jonka komeat georgiinit eivät koskaan olleet esiintyneet niin edukseen — Raeburnin, esikuntaupseerin ja erään pienen naishenkilön seurassa, joka viimeksimainittu osoittautui erinomaisen hyvin asioihin perehtyneeksi. He olivat kaikki alakuloisia. "Minä olen sitä mieltä, että nuo umpimähkään singotut syytökset ovat kaikkein pahinta — ja kaikkein pahaenteisintä — mitä nykyään voi tapahtua", sanoi mr Britling rauhallisen vaitiolon jälkeen, joka oli seurannut lady Frenshamin luota poistumista.
"Niitä kuulee kaikkialla", sanoi esikuntaupseeri.
"Onko se todella — kunniallista?" kysyi mr Britling.
Raeburn päätti vastata hetkisen mietittyään. "On kyllä, mikäli se johtuu typeryydestä. Koko joukko syytöksiä tullaan vielä tekemään; tilinteon päivänhän täytyy saapua, ja luullakseni me kaikki vaistomaisesti koetamme hakea syntipukkia, joka sovittaisi meidän yhteiset rikkomuksemme. Vanhoillinen sanomalehdistö on läpeensä mätää, ja sen vihaan — esimerkiksi Churchilliin kohdistuviin hyökkäyksiin — sisältyy koko joukko henkilökohtaista kaunaa. Henkilökohtaista kateutta luultavasti. Meidän 'vanhat perheemme' näyttävät kaikessa hiljaisuudessa muuttuneen kovin rahvaanomaisiksi hengeltään — noin yhden sukupolven aikana. Ne riitelevät, piileskelevät ja haukuskelevat aivan kuin huono palvelusväki — ja asiat ovat yhä aivan liian suuressa määrin heidän käsissään. Toiminnassa ilmenee hutilointia, siitä ei voi olla epäilystäkään — ei tosin auttamatonta, mutta joka tapauksessa sangen arveluttavaa. Entä hallitus — se oli inhimillinen ennen sotaa, emmekä me myöhemminkään ole saaneet sinne yhtäkään arkkienkeliä. Se on sekamelskaa. Toinen epäilee toistaan. Ei milloinkaan tiedä, minkä sanomalehden toimituksen kanssa Lloyd George ensi kerralla on yhteistoiminnassa. Hän on rehellinen, isänmaallinen ja tarmokas, mutta pelkää kamalasti vanhaa naisväkeä ja luokkien juonitteluja. Hän ei tiedä mihin turvautua. Hän pelkää kuten sosialistijohtaja saavansa puukon selkäänsä. Jäntevyyden puutetta on sekin, että erotetaan eteviä upseereja — joilla on vaikutusvaltaisia ystäviä."