"Eivät kaikki saksalaiset juosseet. Kolme tai neljä jäi konekivääriensä ääreen, kunnes heidät surmattiin pistimillä. Molemmat juoksuhaudat olivat kamalasti ruhjoutuneet, ja ensimäisessä oli kaatuneita pienissä ryhmissä ja kasoissa. Me ryhdyimme heti työhön — heittämään hiekkasäkkejä entiseltä rintavarustukselta selkävarustukselle. Tykkimme eivät olleet koko aikana vaienneet; ne pommittivat nyt kolmatta juoksuhautalinjaa. Ja melkein äkkiarvaamatta alkoi saksalaisia granaatteja sataa joukkoomme. Vihollisemme luonnollisesti tiesi etäisyyden aivan täsmälleen. Ei ollut aikaa tuntea eikä ajatella, oli kohdistettava koko tarmonsa juoksuhaudan kääntämiseen…

"En muista auttaneeni ketään haavoittunutta tai välittäneeni sellaisesta koko aikana enkä myöskään tunteneeni mitään erikoista nähdessäni kaatuneita — paitsi että heidän yli astuessani vältin heidän päälleen astumista. Minua piti hallussaan tuo ajatus, että meidän oli saatava juoksuhauta suojaavaan kuntoon, ennenkuin yrittivät tulla takaisin. Ja pysyteltävä sitten siinä. Tahdoin voittaa — muuta ajatusta ei mielessäni ollutkaan…

"Ne pyrkivät takaisin, mutta ei kovin…

"Kun sitten aloin tuntea, että juoksuhauta oli varmasti hallussamme, aloin vasta huomata, kuinka väsynyt olin ja kuinka korkealle aurinko oli ehtinyt. Aloin katsella ympärilleni ja havaitsin useimpain muiden miesten olevan yhtä ankarassa työssä. 'Se on tehty!' sanoin minä, ja nuo olivatkin ensimäiset sanat, mitä olin lausunut sen jälkeen kun olin komentanut kaksi saksalaistani esiin ja asettanut erään sääreen haavoittuneen miehen heitä vartioimaan. 'Tämähän käy hiukan all right', virkkoi Ortheris, keskeyttäen työnsä hänkin ja sytyttäen puoleksi poltetun sikarin. Hän oli luullakseni kantanut sitä korvansa varassa koko hyökkäyksen ajan. Kaiketi tätä tilaisuutta varten. Kävi ilmi, että hän oli koko ajan pysytellyt läheisyydessäni. Sitten ilmestyi kelpo Park hyvin iloisena ja tyytyväisenä käsivarressaan pistimen haava, jonka hän uskoi minun sidottavakseni. Oli hauskaa nähdä hänetkin pääasiassa hyvin säilyneenä.

"'Otin kaksi vankia', sanoin minä, ja tapasinpa kenen hyvänsä, kerroin tuosta yhä. Olin siitä hirveän ylpeä.

"Ajattelin, että jos kykenin ottamaan kaksi vankia ensimäisessä hyökkäyksessäni, niin minusta saattoi tulla oikea sotamies.

"Kestin sen ihmeteltävän hyvin. En tuntenut itseäni järkytetyksi. Olin yhtä sitkeä kuin koskaan. Olin nähnyt kuolemaa ja surmaamista, ja se oli kaikki kuin hockey-peliä.

"Ja sitten tuon onnettoman Ortheriksen piti välttämättä antaa surmata itsensä.

"Granaatti heitti minut kumoon, mutta ei tehnyt pienintäkään vahinkoa. Olin hiukan pyörryksissä ja sain koko joukon likaa päälleni, ja kun pääsin polvilleni, näin Jewellin makaavan noin parin sylen päässä jalat aivan murskana. Uh! Ne olivat muuttuneet pehmeäksi tahtaaksi!

"Hän näytti kovin hämmästyneeltä. 'Piru', sanoi hän, 'piru ja helvetti!' Hän suuntasi katseensa minuun ja veti yht'äkkiä suunsa nauruun. Muistat kai, että me olemme tapelleet pari kertaa hänen kiroilunsa vuoksi — olen kai siitä kertonut — ensin ottelu ja sitten uusi haasteottelu. Hän ei osannut nyrkkeillä nimeksikään, mutta hän tappeli niinkuin kelpo brittiläinen ainakin, ja nyt häntä huvitti, kun minä seisoin siinä liian ällistyneenä osatakseni ollenkaan esittää vastalauseita! 'Minä luulin, että sinä sait sitä maistaa', sanoi hän. 'Minä olen koreassa kunnossa — p—leen kunnossa, eikö totta? Niinkuin pistetty sika. Piru vieköön — sanon vieläkin! En minä tiennyt, että minun mitenkään kävi.'