"Te luulette voivanne jäädä ikuisiksi ajoiksi syrjään. Niin mekin luulimme. Me olimme yhtä tyytyväisiä itseemme kuin te nyt, kun Ranska hävisi v. 71… Te vain olette vieläkin eristyneemmässä asemassa. Te luulette, että tyhjä puolueettomuutenne on jonkinlaista moraalista paremmuutta. Niin mekin luulimme…
"Teidän rauhanne ei kestä kymmentä vuotta, jos me häviämme…
"Luuletteko, että meidän häviömme jättää Atlantin teidän käsiinne? Luulotteletteko, että on olemassa muunlaista merien vapautta kuin se, jota me pidämme yllä, paitsi vapautta hyökätä teidän kimppuunne? Neljäkymmentä vuotta on Englannin laivasto varjellut koko Amerikkaa eurooppalaiselta hyökkäykseltä. Teidän Monroe-oppinne piileskelee nyt sen takana…
"Minua vaivaa tuo teidän ylevä, tyhjänpäiväinen sotaa koskeva jaarittelunne… Te olette kansakunta, joka pikkumaisena katselee — kun me kuristamme tai joudumme kuristetuiksi. Te uskallatte panna vetoa, että me voitamme. Ja me voitammekin; me voitamme. Ja te tulette siitä hyötymään. Kun me sitten olemme saavuttaneet voiton, joka on melkein yhtä hirvittävä kuin tappiokin, niin aiotte te tulla meidän rauhaamme parsimaan. Laskette meistä vielä hiukan verta saksalaisten patrioottienne iloksi…"
Hän esitti viimeisen syytöksensä. "Te puhutte uusista rauhanihanteistanne. Sanotte olevanne liian ylpeitä käydäksenne taisteluun. Mutta new-yorkilaiset liikemiehenne paljastavat teidät. Joka toisessa New-Yorkin liikekonttorissa on nykyään pieni, painettu kortti, joka ilmaisee Amerikan todellista rauhanrakkautta. Heillä on kiire, nähkääs. Kauppa käy tosiaankin hyvin. Ja jotta mitään keskeytystä ei tapahtuisi, naulaavat he seinään tuon kortin: 'Emme yhdy sotaan!' Ajatelkaahan: 'Emme yhdy sotaan!' Tässä on kysymyksessä koko ihmiskunnan kohtalo, ja Amerikka ottaa osaa vain hiukan murisemalla, kun saksalaiset upottavat Lusitania'n ja murisemalla oikein ankarasti, jos me pidätämme laivan tai pari tai jos jokin tuhma satamakapteeni ottaa liikaa maksua. Muuten — 'Emme yhdy sotaan!'…
"No niin, älkää yhtykö! Älkää tulko minulle juttelemaan! Vuosi takaperin te selailitte kirkonkirjoja saadaksenne selkoa essexiläisestä sukujuurestanne. Älkää yhtykö! Selityksiä! Mitä minä selityksistä? Ja —" tässä hän matki vieraansa äänenpainoa ja ajattelutapaa — "erinomaisista vaikeuksistanne".
Hän nousi ja jäi seisomaan epäröiden. Hän tiesi olleensa suunnattoman kohtuuton Amerikasta puhuessaan ja häpeällisen loukkaava vierasta kohtaan, joka osoitti hänelle luottamusta, ja hän tiesi, ettei hänellä ollut oikeutta lopettaa puhettaan yhtä väkivaltaiseen tapaan. Mutta erinomaisen lievittävältä se tuntui. Ja mitä asian korjaamiseen tulee —
Ei! hän oli iloinen, että oli tullut tuon sanoneeksi…
Mr Direck kuuli hänen menevän hallin läpi ja tempaisevan pienen oleskeluhuoneen oven kiivaasti kiinni jälkeensä…
Mr Direckiä oli syvästi kuohuttanut tuon purkauksen moraalinen paheksuminen ja mr Britlingin äänen kiusaantunut sävy. Hänkin oli noussut seisomaan, mutta ei seurannut isäntäänsä.